Esteellisyys on valittu esteettömyyden sijaan monessa myymälässä

                                     

Meillä vammaispalveluiden käyttäjillä on rajallinen määrä taksimatkoja käytettävissä. Tämän vuoksi moni varmasti pyrkii asioille lähtiessään hoitamaan mahdollisimman monta asiaa kerralla. Niin minäkin.  Ostoskasseja kertyy, kun tekee ostoksia useassa eri myymälässä samalla reissulla. Taksi ei yleensä odota paikan päällä, joten ostoskassien vieminen autoon odottamaan kaupasta toiseen siirtyessä ei ole mahdollista, kuten vaikkapa omalla autolla liikkuvilla. 

Asioin usein avustajani kanssa kauppakeskus Brediksessä Espoon Laajalahdessa. Avustajani työntää minua pyörätuolilla ja ostokset kasataan syliini kauppakassiin. Viimeksi asioimme ensin Rustassa, josta siirryimme täyden kassin kanssa Tokmannille. Suunnitelmana meillä oli viedä ostokset odottamaan Tokmannin lukolliseen säilytyslokeroon, jonne myös myymälässä toivottiin asiakkaidensa vievän muista liikkeistä hankitut ostokset.

"Jätäthän kassisi säilytyslokeroon väärinkäsityksien välttämiseksi."

Reitti säilytyslokeroille oli täysin tukossa.

Reitti säilytyslokeroille oli täysin tukossa. Toiselta puolelta reitin tukki lapsille tarkoitetut ostoskärryt ja toiselta puolin trukki, jonka lavalla oli limsalaatikoita. Pyörätuolilla ei ollut mitään asiaa kaapeille, joten avustajani pujotteli kassin kanssa viemään ostokset.  Onneksi en ollut asioilla yksin, sillä muuten minulla ei olisi ollut mahdollisuutta päästä kaapille.

Koen palautteen antamisen usein hieman hankalana, ja asioita jää helposti tämän vuoksi sanomatta. Olemme yhteisymmärryksessä sopineet, että avustajani voi myös antaa palautetta. Tartuimme hihasta ensimmäistä henkilökunnan edustajaa ja avustajani kysyi kohteliaasti, sopisiko hänelle kertoa palautteemme. Selitimme tilanteen säilytyslokeroille pääsyn esteellisyydestä. Myyjän ensimmäinen  selitys oli se, että joku asiakas oli taannoin jättänyt ostoksensa kaappiin ja kaappi oli jouduttu murtamaan. Kaapeille ei siis ilmeisesti tästä syystä haluttu päästävän. Kaappien vieressä oli kuitenkin edelleen iso kyltti, jossa nimenomaan kehotettiin jättämään muiden kauppojen ostokset sinne asioinnin ajaksi. Jäimme siis odottamaan parempaa selitystä. Toinen selitys tilan ahtaudelle ja esteellisyydelle oli tavaran määrä. Muun muassa jo syyskuussa saapuneet joulusuklaat aiheuttivat kuulemma tilanpuutetta myymälässä. Avustajani huomautti, että tilan puutteella ei voi selittää sitä, että joku asiakasryhmä ei pääse ostoksille lainkaan. Avustajani jatkoi vielä apuvälineiden kanssa liikkuvien oikeuksien puolustamista sanomalla, ettei ole reilua, että se on aina yksi ja sama ihmisryhmä, joka kärsii tästä ongelmasta. Siihen keskustelu päättyi Tokmannin työntekijän levitellessä käsiään.

Jälkikäteen pohdimme, että mikäli tahtotilaa löytyy, tavaroiden sijoittelulla voi vaikuttaa siihen, millaiset kulkureitit liiketilaan jää. Esimerkiksi juuri tämä eteisaula, jossa lukkokaappi oli, olisi voitu järjestää niin, että limsalavat olisi sijoitettu kaapin paikalle ja säilytyskaappi olisi siirretty saataville, lähemmäksi ulko-ovea. Eli kyseessä olisi ollut vain järjestelykysymys!

Yllättävän monessa myymälässä on hankala liikkua pyörätuolilla (saati invamopolla), ja usein kuluu myös ylimääräistä aikaa varastoitavien ja purkua odottavien tavaroiden tukkiessa käytävät ja kulkureitit. Erityisen esteellisiksi olemme todenneet Tokmannin lisäksi Motonetin ja Puuilon. Puuilossa esimerkiksi on saattanut olla kokonainen käytävä täysin tukossa ja meille ollaan oltu hyvinkin tylyjä, jos olemme olleet jotakin vailla juuri tästä kyseisestä hyllyvälistä. Joissain muissa liikkeissä (voi kun muistaisin missä!) taas on hyvinkin avuliaasti siirretty tieltä esteitä, kun olemme pujotelleet pyörätuolin kanssa käytävää, jossa  kuorman purku on ollut kesken.

Useissa kaupoissa, kuten juuri Motonetissa, on tullut myös vastaan tilanteita, joissa minut on täytynyt jättää käytävälle odottamaan pyörätuolissa, ja avustaja on puikkelehtinut hyllyväliin koettaen sieltä kaukaa esitellä minulle vaihtoehtoja. Siellä me sitten olemme huudelleet kovaan ääneen toisillemme yrittäessämme saada hankintani tehtyä. Näissä tilanteissa hankaloituu avustajan työ, eikä itsemääräämisoikeuteni myöskään toteudu. Monia myymälöitä ei siis ole tarkoitettu ilmeisesti lainkaan apuvälineiden käyttäjille. Esteettömyyden ei ole kuuluisi olla valintakysymys, mutta moni kauppaketju kuitenkin valitettavasti valitsee esteellisyyden.  

⇩

Esteettömyyden ei ole kuuluisi olla valintakysymys.

P.s. Tämä blogiteksti on laadittu yhteistyössä Saana-avustajani kanssa. 

Epäselvät ohjeet ajavat työnantajan puun ja kuoren väliin

Olen kahden aivan ihanan henkilökohtaisen avustajan työnantaja. Joku saattaa kuvitella, että on lähinnä luksusta saada apua kotitöihin ja päivittäisiin askareisiin, mutta mieluummin toki olisin terve ja hoitaisin kotiaskareeni ihan itse. Työnantajuus pitää sisällään runsaasti vastuuta ja velvoitteita. Vertaankin sitä pienen yrityksen pyörittämiseen. Parhaimmillaan työntekijät kuitenkin mahdollistavat omannäköisen elämän ja ovat muutenkin merkityksellisiä ihmisiä elämässäni.  

Yksi mahdollinen ja yleinen tapa järjestää henkilökohtainen apu on työnantajamalli, jossa vammainen henkilö toimii avustajansa työnantajana, ja hänelle korvataan avustajan palkkaamisesta aiheutuvat kulut. Työnantajavelvoitteista palkanmaksun työnantaja voi ulkoistaa hyvinvointialueelle. Muut velvoitteet työnantaja hoitaa itse, eli käytännössä hän hoitaa työntekijöiden rekrytoinnin, laatii työvuorolistat sekä järjestää työntekijöilleen tarvittavat vakuutukset ja työterveyshuollon. Jos henkilökohtaisen avustajan työnantaja kuuluu Heta-Liittoon (Henkilökohtaisten avustajien työnantajien liitto ry), työnantajan tulee myös huolehtia, että työsuhteessa noudatetaan Heta-Liiton ja JHL:n välistä henkilökohtaisten avustajien työehtosopimusta. Hyvinvointialueen on tarvittaessa ohjattava ja autettava työnantajavelvoitteiden hoitamisessa. Viimeisen viikon aikana tämän neuvontavelvoitteen toteutuminen on ollut koetuksella.

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue suosittaa, että työntekijä toimittaa lääkärin tai terveydenhoitajan todistuksen sairaudesta heti ensimmäisestä sairauspäivästä lähtien. Henkilökohtaisten avustajien työehtosopimuksen mukaan työnantaja taas voi omalla päätöksellään mahdollistaa työntekijän poissaolon korkeintaan kolmen poissaolopäivän sairaustapauksissa työntekijän omaan ilmoitukseen perustuen, mutta viimeistään neljännestä poissaolopäivästä lukien työntekijän on toimitettava työnantajalle lääkärintodistus.  Toimintaohjeiden tulee luonnollisesti olla työntekijän tiedossa.

Työntekijäni jouduttua jäämään sairauslomalle ja sairauden pitkityttyä neljänteen päivään ohjeistin häntä pyytämään lääkärintodistuksen sairaudesta Heta-TES:in mukaisesti. Työntekijäni soitti omalle terveysasemalleen, mutta sieltä ei suostuttu antamaan minkäänlaista lääkäriaikaa, ja sairaanhoitaja hoitaisi tarvittaessa myös sairausloman mahdollisen jatkamisen. Tästä työntekijälleni toimitettiin minua varten kirjallinen ohjeistus ja työntekijälleni oli vakuuteltu kaupungin, eli palkanmaksajan, olevan kyllä tietoinen linjauksesta.

Oli perjantaipäivä ja kiire saada selvyys asiaan työntekijän palkanmaksun turvaamiseksi. Soitin vammaispalveluiden neuvontanumeroon toiveissa saada neuvoja asian ratkaisemiseksi.  Puheluuni vastannut työntekijä ei osannut vastata kysymykseeni. Tämä ei sinänsä tullut yllätyksenä, sillä toistaiseksi en, näiden lukuisten vuosien aikana, ole tainnut saada yhteenkään kysymykseeni vastausta kyseisestä neuvontanumerosta. Sen sijaan olen kyllä viettänyt tuntikausia puhelin korvalla sinne jonottaen. Tällä kertaa puheluun vastannut henkilö vastasi ystävälliseen tiedusteluuni todella töykeästi tokaisten: "He kun eivät voi kaikkea tietää". Mieleni olisi tehnyt esittää vastakysymys: Mitä he sitten tietävät siellä neuvonnassa? mutta tyydyin saamaani kehotukseen soittaa seuraavaksi palkanlaskentaan. Puhelu palkkatoimistoon tuotti yhtä laihan lopputuloksen. Palkanmaksussa ei siis oltu tietoisia terveysasemien linjauksesta, kuten työntekijälleni oli vakuuteltu. Sain jälleen neuvoksi soittaa seuraavalle henkilölle.

Kolmannen henkilön kanssa sitten pyörittelimme aikamme dilemmaa, miten työntekijä voisi saada tarvitsemansa lääkärintodistuksen kun kaupungin terveysasemat eivät anna minkäänlaista lääkäriaikaa, lakisääteinen työterveyshuolto ei kata tällaisia palveluita ja henkilökohtaisen avustajan palkoilla ei maksella yksityislääkäreitä (halvemmaksi tulee varmasti jättää useammankin päivän palkka saamatta). Ehdotin vuoropuhelua vammaispalveluiden ja terveystoimen välillä ja ihmettelin, olinko tosiaan ihka ensimmäinen tähän ongelmaan törmännyt työnantaja. Nähtäväksi jää tuottaako ehdotukseni vuoropuhelua.

Neuvottomana päätin vielä varata soittoajan liiton lakimiehelle, selvittääkseni mitä voin tehdä asian ratkaisemiseksi ja selustani turvaamiseksi työnantajana. Soittoajan sain seuraavalle viikolle. Tässä vaiheessa olikin jo mennyt tuntikausia asioiden selvittelyyn. Onneksi sinä päivänä minulla ei ollut mitään pakollista menoa, kuten vaikkapa fysioterapiaa, muuten en olisi tätä puhelinrumbaa pystynyt hoitamaan.

Lakimies soitti minulle seuraavana tiistaina. Hänelläkin meni sormi suuhun, joten sain vastauksen kysymykseeni myöhemmin sähköpostitse. Muutaman päivän kuluttua saamassani sähköpostissa toistetaan työehtosopimuksen pykälät ja neuvottiin työntekijää hakemaan tarvittaessa lääkärintodistus yksityislääkäriltä. Mikäli tämä ei olisi mahdollista työntekijälle, hän voisi viestin mukaan olla yhteydessä potilasasiamieheen tai aluehallintovirastoon. Työntekijäni terveysasema puolestaan kehotti työnantajaa maksamaan tarvittaessa yksityislääkäri työntekijälle, mikäli hän lääkärintodistusta vaatii. Jos työnantajalla olisi jotakin käytäntöä vastaan, hän voisi olla yhteydessä alueen johtavaan ylilääkäriin. Vammaispalvelulain mukaisesta henkilökohtaisesta avusta ei kuitenkaan saa koitua kustannuksia avun saajalle.

Heta-liiton jäsenenä työehtosopimus on yhtä velvoittavaa kuin lainsäädäntö, mutta miten ihmeessä työnantaja voi olla rikkomatta työehtosopimusta? Eihän työnantaja voi pakottaa terveysasemia antamaan lääkäriaikoja työntekijöilleen! Toisaalta silloin kun työntekijän poissaolon suhteen ei ole epäilyä väärinkäytöstä, tuntuu järjettömältä kuormittaa ruuhkaisia terveysasemia lääkärintodistuksen saamiseksi. Mutta järjen kanssahan tällä asialla ei tunnu olevan tekemistä.

Ei ole tehty työnantajuutta turhan helpoksi. Suoraan sanoen hävettää, kun ei työnantajana pysty antamaan työntekijöilleen sitä vaadittua selkeää ohjeistusta sairauspoissaolojen suhteen. Ei sellaiseen vain kerta kaikkiaan anneta mahdollisuutta, vaikka jonottaisi kuinka kauan puhelimessa saadakseen neuvontaa tai vaikka käyttäisi kuinka monta päivää asioiden selvittelyyn. Yhtä puun ja kuoren välissä sitä on edelleen. Savotta selkeiden toimintaohjeiden saamiseksi jatkuu.

Kipukoira Fiina

 

Saavutettuamme reilu vuosi sitten rallytokossa ylimmän koulutustunnuksen, jätimme  kisakentät taaksemme kipusairauteni vuoksi kisaamisen alettua tuntua lähinnä extreme-urheilulta. Laakereille emme kuitenkaan jääneet pitkäksi aikaa lepäämään, vaan Fiina (HTM1 & RTK1-4 Uskomattoman Fiksu Fiina) alkoi opiskella työkoiraksi. Pitkin kevättä otin talteen kipuhajuja hönkimällä sidetaitoksiin, jotka säilöin sitten pakastimeen. Niiden avulla Fiinalle opetettiin ensiksi, että kivun hajusta saa palkkaa. Sitten siirryttiin treenaamaan hajuerottelua useammalla purkilla, ja merkkiä, jolla Fiina ilmaisisi kipujani.

Kesäkuun 15. päivä meillä oli kaupunkikoe, jossa testattiin ylituomari Katriina Tiiran katseen alla Fiinan yhteiskuntakelpoisuutta monin eri tavoin. Fiina läpäisi kokeen täysin pistein. Osoitettuamme vielä, että Fiina merkkaa kipujani tökkimällä minua käteen, se valmistui viralliseksi kipukoiraksi, joka saa kulkea mukanani joka paikassa. Fiinalla on nyt siis super tärkeä tehtävä auttaa minua kipujeni hallinnassa ilmoittamalla, milloin on aika levätä tai ottaa lääkettä. Se on siis kirjaimellisesti oikea sisar hento valkoinen.

Fiinan tähän saakka valmistuneet kollegat ovat tietojeni mukaan kaikki labradorinnoutajia, joten työvaljaisiin kiinnitettävät tarrat peittävät Fiinan tapauksessa melkein koko koiran. Kipukoiran avustustehtävässä koiran koolla ei kuitenkaan ole merkitystä, ja monelle kipusairaalle saattaakin soveltua paremmin pieni koira. Huomioiden kiputilanteeni ja vaikeudet liikkua apuvälinein etenkin lumisilla ja jäisillä kaduilla, en pystyisi varmuudella tarjoamaan koiralleni liikuntaa 5-10 km päivässä, mikä on siis vaatimus labradorinnoutajaa avustajakoiraksi myönnettäessä. (Lähde: Avustajakoira - Assistenthund ry:n luento.)

Toivon kovasti, että me kipusairaat voisimme jatkossakin löytää Fiinan kaltaisia, hyvällä hermorakenteella varustettuja pikkukoiria, tähän tärkeään työhön. Vielä en ole keksinyt, miten soveltuvia pikku koiria saataisiin järjestelmällisemmin tarjolle kipukoiriksi, ja mikä rotu olisi kaikkein soveltuvin (hieman puolueellisesti se toki olisi keskikokoinen villakoira). Aion olla kuitenkin yrittää vaikuttaa asiaan, joten kaikki ideat otetaan ilolla vastaan!

Ympäristökokeemme yhteydessä sain mahdollisuuden tiedustella eläinten käyttäytymistutkija Katriina Tiiralta, mitkä pienet rodut (keskikokoisen villakoiran lisäksi) voisivat olla soveltuvia. Hän totesi tuumaillen, että ehkäpä joku pieni terrieri tai jokin muukin seurakoirarotu voisi soveltua, tai sitten käyttölinjainen cockerspanieli. Saalisvietti tai reaktiivisuus eivät ole toivottuja ominaisuuksia, mutta ruokahalu (palkkautuvuus ruualla) olisi hänen mukaansa erityisen tärkeää.

Pääosin avustajakoirana käytettävää labradorinnoutajaa jos mietin, niin eduksi ovat varmasti rauhallisuus, avoin, sosiaalinen ja tasapainoinen luonne sekä helppo koulutettavuus, keskittymiskyky ja yhteistyöhalukkuus. Hyvä hermorakenne on luonnollisesti tärkeä, eikä koiralla ei saa olla puolustus- tai vartiointiviettiä. Jos hyvä lukijani, tunnet hyvin jonkin em. kriteerit täyttävän pienen tai pienehkön koirarodun, niin vinkkaa ihmeessä!