maanantai 1. tammikuuta 2024

Invamopoilija tippui taksin kyydistä

Putosin heinäkuussa -21 invataksin yläasennossa olevalta nostimelta sähkömoponi kyydissä saaden aivotärähdyksen. Onnettomuuden ja vahingonkorvausasioiden selvittelyyn on kulunut nyt 2,5 vuotta. Vastuussa olevat tahot ovat lykänneet - tai pikemminkin väistelleet - asian käsittelyä koko tämän ajan. Näin vuoden vaihduttua lukuun 2024, toivoisin viimein voivani jättää taakseni tämän kuluttavan, minuun kohdistuneen väsytystaistelun. Toivon tarinani saavan mahdollisimman laajasti huomiota, sillä mitään muuta oikeutta en ole tapahtumille saanut. Päin vastoin koen tulleeni loukatuksi ja häpäistyksi juuri niiden henkilöiden taholta, joiden tulisi olla sairaiden ja vammaisten puolella. Haluan tietenkin myös osaltani yrittää estää, ettei kenenkään muun invataksia käyttävän tarvitsisi kokea vastaavaa.



Kurja päätös heinäkuiselle luontoretkelle


Olimme henkilökohtaisen avustajani kanssa retkellä Luukissa heinäkuussa 2021. Liikuntarajoitteeni vuoksi olin liikkeellä Karma-merkkisellä invamopollani. Mavo Oy:n invataksi tuli noutamaan meitä kotimatkalle. Ajoin moponi inva-auton nostimen lavalle. Kyydissä jaloissani oli pieni koirani. Kuljettaja nosti meidät ylös seisoen maassa nostinlavan vieressä. Taksi seisoi hiekkatiellä takaosa loivaan alamäkeen päin, mihin en ollut kiinnittänyt huomiota vielä tässä vaiheessa. Minun piti seuraavaksi ajaa mopo nostimen lavalta sisään taksiin, joten painoin kaasukahvasta. Moponi nytkähtää aina ensin hieman taaksepäin kaasua painaessa. (Tästä ominaisuudesta sain valitettavasti kuulla vasta jälkeenpäin.) Säikähdin ja päästin heti irti kahvasta, kun tunsin mopon lähtevän valumaan taaksepäin, sillä nostimen lavalla ei ole juurikaan ylimääräistä tilaa. Nostimen takalauta, jonka pitäisi viimeistään pysäyttää mopo, antoi periksi ilman mitään vastusta ja putosin mopon kyydissä selälleni maahan. Pompahdin mopon iskeytyessä maahan hieman vasemmalle, ja näin ollen niskani retkahti ja takaraivo kopsahti maahan. Lisäksi satutin mm. vasemman lonkkani ja olkapääni, johon tuli mustelma parin päivän päästä. Mopo (100kg) kellahti päälleni, sillä kuljettaja, joka oli yrittänyt ottaa moposta kopin, oli jäänyt mopon oikean puolen alle ja makasi maassa. Avustani näki tilanteen taksin penkiltä ja juoksi auttamaan. Kuljettaja pääsi ylös ja avustajani nosti minut istumaan mopon penkille. Suureksi helpotukseksi koirani oli säilynyt vahingoittumattomana omassa kopassaan, joka oli napsahtanut kuin simpukka kiinni sulkien koiran sisäänsä. Ambulanssi kutsuttiin paikalle, ja jonkin aikaa odoteltuamme he kävivät tarkistamassa vointini. Sovimme, että hakeudun jatkohoitoon, mikäli vointi huononee. Järkyttyneenä ja ihmeissäni tapahtuneesta varmistin taksin kuljettajalta useamman kerran, oliko hän nähnyt minun toimineen ennen putoamistani niin kuin muistin. Kuljettaja vannoi moneen kertaan nähneensä, että olin päästänyt heti irti kaasukahvasta, kun mopo lähti valumaan. Tämän keskustelun kuuli myös avustajani. Sittemmin kuljettaja oli muuttanut kertomustaan.


Taksin rampin takalaudan ollessa rikki, meille piti tilata toinen taksi. Onneksi olimme Suur-Helsingin golfklubin alueella, sillä sieltä henkilökunta riensi hätiin. Sinä päivänä lämpömittari näytti liki 30°C. Meille tuotiin päivänvarjo ja kaikille tarjoiltiin vettä. Mopon säilytyskin olisi järjestynyt, jos olisin joutunut lähtemään ambulanssin kyydillä. Golfklubin väelle siis suuret kiitokset avusta! 



Viiveellä tutkimuksiin


Maahan iskeytymisen seurauksena takaraivoani jomotti. Ja sitten alkoi niskakipu. Vasen olkapää ja lonkka särkivät myös, ja illan aikana kotona lepäillessäni ilmaantui vielä uusia kipeitä paikkoja. Niinpä päätin varata ajan vakuutusyhtiöni sairaalan lääkärille. Seuraavana päivänä ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri diagnosoi minulla olevan aivotärähdyksen, ja määräsi minut pään ja kaularangan magneettikuvauksiin. En kuitenkaan päässyt heti kuviin, sillä ensin piti selvittää, kuka korvaisi kuvaukset. Onnettomuutta seuraavina päivinä silmissäni oli outoa tahatonta räpsyntää, sanat olivat hukassa ja kävelin pitkin seiniä. Kipeänä ja valtavan huonovointisena jouduin hoitamaan jättimäistä puhelinrumbaa. Omasta vakuutusyhtiöstäni ilmoitettiin, että vahingot tulisi korvata taksifirman vakuutuksesta. Soitin siis Mavo Oy:n numeroon. Naisääni vastasi. Kun esitin asiani, hän kertoi kuulleensa, että olin ajanut kovalla vauhdilla alas nostimen lavalta. Perätön syytös tuntui todella pahalta ja pyysin saada puhua toimitusjohtajan kanssa. Toimitusjohtaja syytti myöskin minun itse aiheuttaneen onnettomuuden, eikä suostunut antamaan heidän vakuutusyhtiönsä tietoja. Minkäänlaista pahoittelua hän ei esittänyt, eikä ole tähän päivään mennessä sitä tehnyt. Jouduin soittelemaan tuntikausia useamman päivän ajan maksullisiin palvelunumeroihin selvittäessäni asioita. Lopulta selvisi HUSin apuvälineyksikköön soittaessani, että tällaisessa tapauksessa liikennevakuutuskeskus (jatkossa LVK) korvaa henkilövahingot. Tein sähköisen vahinkoilmoituksen, jonka jälkeen kuuden viikon ajan jouduin kyselemään vähintään viikoittain maksusitoumuksen perään. Pohjola sairaalan lääkäri, joka oli diagnosoinut aivotärähdykseni, tuntui tekevän työnsä minimi vaivannäöllä (vastaava vaikutelma syntyi vastaanotolla), joten kirjaukset olivat vajavaisia. Niinpä LVK hylkäsi ensi pään kuvauksen. Pyysin uuden lausunnon, jonka posti ilmeisesti hukkasi. Lopulta kuuden viikon odotuksen jälkeen sain maksusitoumukset ja pääsin magneettikuvauksiin. Kuvien tulosten kuulemisessa, lääkäri arvioi, että niissä olisi voinut näkyä vaurioita, mikäli kuvat olisi otettu kahden viikon sisällä onnettomuudesta. Onneksi kuitenkaan mitään vakavampaa kuin aivotärähdys ei löytynyt, sillä muuten puolentoista kuukauden viive olisi voinut olla kohtalokas. 


Viiveellä otettujen kuvien perusteella LVK päätti evätä hakemani korvaukset onnettomuudesta. Päätös tuntui minusta epäoikeudenmukaiselle, sillä mikään muukaan taho ei ottanut vastuuta tapahtuneesta. Onnettomuuden seuraukset olisivat voineet olla kohtalokkaat, eivätkä nämäkään kolhut vointiani kohentaneet.  Onnettomuuden jälkeen kärsin mm. entistä vaikeammista niskakivuista ja hermosäryistä.

Moponi oli onnettomuuden jälkeen kuukauden tutkittavana, mutta mitään vikaa sen toiminnasta ei löytynyt. Vaikka olenkin  liikuntarajoitteinen, pää ja käsien motoriikka toimivat. Huolissani olen huonokuntoisemmista apuvälineiden käyttäjistä: Miten he voivat matkustaa turvallisesti invatakseilla, jos nostimen lavalta voi tipahtaa äärimmäisen hallitusti ja huolellisesti toimiva invamopon kuljettaja? 


Loputon väsytystaistelu


Onnettomuuden selvittely ei jäänyt vuoden -21 loppukesään. Mainittakoon, että tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen perustamista, minkä vuoksi jutussa viitataan Espoon kaupungin vammaispalveluihin ja vahingon tapahtumisen aikana voimassa olleisiin ohjeistuksiin. Vielä tuolloin Espoon Kulkukeskus totesi nettisivuillaan juhlavasti Kulkukeskuksen tarjoavan sujuvaa ja turvallista kuljetuspalvelua vanhuksille ja vammaisille vuorokauden ympäri vuoden jokaisena päivänä. Lisäksi siellä neuvottiin reklamaatiotapauksissa olemaan yhteydessä Kulkukeskukseen ja hakemaan korvauksia vahingoista. (Sittemmin kirjaus on sieltä poistettu.) Minun tapauksessani tuo palvelulupaus ei toteutunut ja Espoon kaupunki palvelusta vastaavana tahona laiminlöi vastuunsa. Tätä nykyä Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen vammaispalvelut vastaa viime kädessä alueensa kuljetuspalveluista sekä käyttämiensä palveluntuottajien mahdollisista virheistä ja laiminlyönneistä.

 

Asiani käsittelyä lykättiin Espoon kaupungin vammaispalveluiden, Espoon Logistiikan, Mavo Oy:n sekä Espoon Kulkukeskuksen taholta toistuvista yhteydenotoistani huolimatta. Kulkukeskus vältteli asian käsittelyä vastaillen yhteydenottoihini milloin mitenkin: Toisinaan asiani luvattiin tutkia ja korvauspyyntö käsitellä. Toisinaan reklamaationi kerrottiin ohjatun kunnalle ja heidän sieltä kunnasta ottavan minuun yhteyttä. Yhteydenottoa ei koskaan tullut ja “kuntaan” oli hankala ottaa yhteyttäkään. Joihinkin viesteihini en saanut mitään vastausta. Sittemmin Kulkukeskus sysäsi asian käsittelyvastuun minulle ohjeistamalla minut käsittelemään asia kuljetusfirman kanssa. (Tätähän olin jo yrittänyt tuloksetta heti onnettomuuden tapahduttua.) Lopulta Kulkukeskus päätyi toistelemaan “mantraa”: "Kuljetusyrityksen vakuutusyhtiö on käsitellyt vahinkoilmoituksen omien prosessiensa mukaisesti antaen vastauksensa. Mikäli olette tyytymätön tehtyyn päätökseen, voitte jatkaa asian tiimoilta Mavo Oy:n kanssa.” Päätöstä, johon Kulkukeskus viittasi, en ole tähän päivään mennessä saanut, lukuisista pyynnöistäni huolimatta. 


Olin ollut yhteydessä Espoon vammaispalveluihin jo pian onnettomuuden jälkeen saamatta apua asian selvittelyyn. Puolentoista vuoden jatkuvan työtaakan ja harmin jälkeen, pyysin Vammaispalveluilta uudelleen apua toiveissa saattaa asia viimein päätökseen. Tällöin Vammaispalvelun vastauksessa todettiin: "Välitän viestisi Kulkukeskukseen, sekä Espoon Logistiikkaan, joka seuraa Kulkukeskuksen toimintaa”. Kun Logistiikka pysyi vaiti, ja Vammaispalvelutkin vaikenivat toistuvista yhteydenotoistani huolimatta, päädyin pyytämään Invalidiliitosta lainopillista neuvoa.  


Kuin järjetön mä oisin?


Lakimiehen kanssa laadimme kirjelmän. Kirjelmässä vaadittiin, että Länsi-Uudenmaan vammaispalvelun tulisi viipymättä ryhtyä selvittämään asiaani perinpohjaisesti ja otettava yhteys minuun taannoisen vahingon korvaamiseksi. Kolmisen kuukautta kirjelmän lähettämisen jälkeen, sain postia Vammaissosiaalityön yksiköstä. Asiani oli otettu käsiteltäväksi muistutuksena. Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue oli vastauksen mukaan käsitellyt asiaa Mavon kanssa. Mavo oli mm. kiistänyt auton pysäköinnin kaltevalle alustalle, vaikka tämä oli seikka, jonka ensihoitajat nimenomaan huomioivat tapahtumapaikalla. Mavo oli myös vakuuttanut nostimensa takalaudan olleen kunnossa ja syytti minun ajaneen tahallani päin takalautaa, niin että se oli rikkoutunut. Lisäksi Mavo oli väittänyt toimittaneensa vakuutusyhtiönsä tiedot käymässämme puhelinkeskustelussa. Asiasta ei kirjeen mukaan myöskään ollut  minulle toimitettavissa olevaa vakuutusyhtiön päätöstä, sillä en ollut hakenut korvausta, kuten he olivat olettaneet minun tehneen. Kulkukeskuksen vastaukset vakuutusyhtiön päätöksestä olivat siis tämän mukaan täyttä hölynpölyä ja harhauttamista. Kysymyksiä toki herättää, miten Mavo voi todistaa takalaudan olleen kunnossa juuri ennen onnettomuutta? Mavon lausunto, jossa minun kuvailtiin ajaneen tahallisesti, kovalla vauhdilla alas nostimelta, kyseenalaistaa mielestäni henkisen kyvykkyyteni ja tasapainon: Mikäli haluaisin päästä hengestäni, ei invamopolla taksin nostimelta peruuttaminen olisi ensimmäinen vaihtoehto. Sanoin kuvaamattoman loukkaavalta tuntuu se, ettei Vammaissosiaalityössä olla vaivauduttu kuulemaan lainkaan minun versiotani tapahtumista ja uskotaan minun toimineen noin järjenvastaisesti!  Ei edes vaikka minulla oli mukanani avustaja, joka olisi voinut todistaa kertomukseni todeksi. 


Vammaissosiaalityön päällikön allekirjoittaman kirjeen lopussa minulle toimitettiin viimein Mavon vahinkonumero ja kehotettiin hakemaan korvausta sitä kautta. Tein korvaushakemuksen ja sain nopeasti hylkäävän päätöksen. Tälläkin kertaa vahinkoon liittyvät tiedot oli taksifirman versio tapahtumista. Vakuutusyhtiön mukaan olin peruuttanut tilanteessa, jolloin olisi pitänyt ajaa eteenpäin. 


Loppuvuodesta -23 Lakimieheni laati vielä palautteen, jossa nostettiin esiin harmini siitä, että asiassa uskottiin yksinomaan Mavo Oy:n näkemyksiä vaikka ne poikkesivat merkittävästi minun ja pitkäaikaisen henkilökohtaisen avustajani yhtäpitävästä kertomuksesta. Lakimies antoi myös palautetta kuljetuspalvelujen tuottajiin kohdistetun kritiikin painamisesta villaisella. Tällöin on vaarana, että kuljetuspalveluille asetetut kriteerit jäävät täyttymättä. Vastaukseksi sain Vammaissosiaalityön päälliköltä pahoittelun siitä, ettei kuljetustapahtuma vastannut odotuksiani, ja toivoteltiin mukavaa jatkoa. 


Nostimet vailla valvontaa


Fyysiset vammat paranivat hiljalleen, mutta jäljelle on jäänyt psyykkinen pelko käyttää invatakseja. Tämän vuoksi mahdollisuuteni käyttää kuljetuspalveluja ovat käytännössä vaikeutuneet ja sitä myötä mahdollisuudet osallistua kuljetuspalvelujen tarkoittamalla tavalla yhdenvertaisesti yhteiskunnan toimintaan ovat kaventuneet merkittävästi. Onnettomuudessa oli ainekset todella vakavaan vammautumiseen tai jopa menehtymiseeni. Onnettomuus olisi kaiketi voitu sekä minun että useiden haastattelemieni asiantuntijoiden näkemysten mukaan välttää, mikäli inva-auton nostin olisi ollut asianmukaisessa kunnossa ja kuljettajalla riittävä ammattiosaaminen. On todella vaarallista, että Traficomilta saamani selvityksen mukaan näiden henkilönostimien kuntoa ei valvo kuin kuljetusfirma itse (jos siis valvoo). Niitä ei esimerkiksi tarkisteta katsastuksessa. Ehjän nostimen takalauta ei anna periksi, vaikka sitä päin sattuisikin ajamaan. Me kaikki apuvälineiden kanssa liikkuvat olemme vaarassa joutua vastaaviin, jopa hengenvaarallisiin onnettomuuksiin. Siksi näen, että mahdollisimman monen tulisi kuulla tapahtuneesta. En pistäisi myöskään pahakseni, jos joku lopulta löytäisi henkisen selkärankansa ja ottaisi vastuun tapahtumista. Tai pyytäisi edes anteeksi. 



perjantai 6. lokakuuta 2023

Esteellisyys on valittu esteettömyyden sijaan monessa myymälässä


                                     

Meillä vammaispalveluiden käyttäjillä on rajallinen määrä taksimatkoja käytettävissä. Tämän vuoksi moni varmasti pyrkii asioille lähtiessään hoitamaan mahdollisimman monta asiaa kerralla. Niin minäkin.  Ostoskasseja kertyy, kun tekee ostoksia useassa eri myymälässä samalla reissulla. Taksi ei yleensä odota paikan päällä, joten ostoskassien vieminen autoon odottamaan kaupasta toiseen siirtyessä ei ole mahdollista, kuten vaikkapa omalla autolla liikkuvilla. 

Asioin usein avustajani kanssa kauppakeskus Brediksessä Espoon Laajalahdessa. Avustajani työntää minua pyörätuolilla ja ostokset kasataan syliini kauppakassiin. Viimeksi asioimme ensin Rustassa, josta siirryimme täyden kassin kanssa Tokmannille. Suunnitelmana meillä oli viedä ostokset odottamaan Tokmannin lukolliseen säilytyslokeroon, jonne myös myymälässä toivottiin asiakkaidensa vievän muista liikkeistä hankitut ostokset.


"Jätäthän kassisi säilytyslokeroon väärinkäsityksien välttämiseksi."



Reitti säilytyslokeroille oli täysin tukossa.


Reitti säilytyslokeroille oli täysin tukossa. Toiselta puolelta reitin tukki lapsille tarkoitetut ostoskärryt ja toiselta puolin trukki, jonka lavalla oli limsalaatikoita. Pyörätuolilla ei ollut mitään asiaa kaapeille, joten avustajani pujotteli kassin kanssa viemään ostokset.  Onneksi en ollut asioilla yksin, sillä muuten minulla ei olisi ollut mahdollisuutta päästä kaapille.



Koen palautteen antamisen usein hieman hankalana, ja asioita jää helposti tämän vuoksi sanomatta. Olemme yhteisymmärryksessä sopineet, että avustajani voi myös antaa palautetta. Tartuimme hihasta ensimmäistä henkilökunnan edustajaa ja avustajani kysyi kohteliaasti, sopisiko hänelle kertoa palautteemme. Selitimme tilanteen säilytyslokeroille pääsyn esteellisyydestä. Myyjän ensimmäinen  selitys oli se, että joku asiakas oli taannoin jättänyt ostoksensa kaappiin ja kaappi oli jouduttu murtamaan. Kaapeille ei siis ilmeisesti tästä syystä haluttu päästävän. Kaappien vieressä oli kuitenkin edelleen iso kyltti, jossa nimenomaan kehotettiin jättämään muiden kauppojen ostokset sinne asioinnin ajaksi. Jäimme siis odottamaan parempaa selitystä. Toinen selitys tilan ahtaudelle ja esteellisyydelle oli tavaran määrä. Muun muassa jo syyskuussa saapuneet joulusuklaat aiheuttivat kuulemma tilanpuutetta myymälässä. Avustajani huomautti, että tilan puutteella ei voi selittää sitä, että joku asiakasryhmä ei pääse ostoksille lainkaan. Avustajani jatkoi vielä apuvälineiden kanssa liikkuvien oikeuksien puolustamista sanomalla, ettei ole reilua, että se on aina yksi ja sama ihmisryhmä, joka kärsii tästä ongelmasta. Siihen keskustelu päättyi Tokmannin työntekijän levitellessä käsiään.


Jälkikäteen pohdimme, että mikäli tahtotilaa löytyy, tavaroiden sijoittelulla voi vaikuttaa siihen, millaiset kulkureitit liiketilaan jää. Esimerkiksi juuri tämä eteisaula, jossa lukkokaappi oli, olisi voitu järjestää niin, että limsalavat olisi sijoitettu kaapin paikalle ja säilytyskaappi olisi siirretty saataville, lähemmäksi ulko-ovea. Eli kyseessä olisi ollut vain järjestelykysymys!


Yllättävän monessa myymälässä on hankala liikkua pyörätuolilla (saati invamopolla), ja usein kuluu myös ylimääräistä aikaa varastoitavien ja purkua odottavien tavaroiden tukkiessa käytävät ja kulkureitit. Erityisen esteellisiksi olemme todenneet Tokmannin lisäksi Motonetin ja Puuilon. Puuilossa esimerkiksi on saattanut olla kokonainen käytävä täysin tukossa ja meille ollaan oltu hyvinkin tylyjä, jos olemme olleet jotakin vailla juuri tästä kyseisestä hyllyvälistä. Joissain muissa liikkeissä (voi kun muistaisin missä!) taas on hyvinkin avuliaasti siirretty tieltä esteitä, kun olemme pujotelleet pyörätuolin kanssa käytävää, jossa  kuorman purku on ollut kesken.

Useissa kaupoissa, kuten juuri Motonetissa, on tullut myös vastaan tilanteita, joissa minut on täytynyt jättää käytävälle odottamaan pyörätuolissa, ja avustaja on puikkelehtinut hyllyväliin koettaen sieltä kaukaa esitellä minulle vaihtoehtoja. Siellä me sitten olemme huudelleet kovaan ääneen toisillemme yrittäessämme saada hankintani tehtyä. Näissä tilanteissa hankaloituu avustajan työ, eikä itsemääräämisoikeuteni myöskään toteudu. Monia myymälöitä ei siis ole tarkoitettu ilmeisesti lainkaan apuvälineiden käyttäjille. Esteettömyyden ei ole kuuluisi olla valintakysymys, mutta moni kauppaketju kuitenkin valitettavasti valitsee esteellisyyden.  



Esteettömyyden ei ole kuuluisi olla valintakysymys.


P.s. Tämä blogiteksti on laadittu yhteistyössä Saana-avustajani kanssa. 

keskiviikko 6. syyskuuta 2023

Epäselvät ohjeet ajavat työnantajan puun ja kuoren väliin

Olen kahden aivan ihanan henkilökohtaisen avustajan työnantaja. Joku saattaa kuvitella, että on lähinnä luksusta saada apua kotitöihin ja päivittäisiin askareisiin, mutta mieluummin toki olisin terve ja hoitaisin kotiaskareeni ihan itse. Työnantajuus pitää sisällään runsaasti vastuuta ja velvoitteita. Vertaankin sitä pienen yrityksen pyörittämiseen. Parhaimmillaan työntekijät kuitenkin mahdollistavat omannäköisen elämän ja ovat muutenkin merkityksellisiä ihmisiä elämässäni.  

Yksi mahdollinen ja yleinen tapa järjestää henkilökohtainen apu on työnantajamalli, jossa vammainen henkilö toimii avustajansa työnantajana, ja hänelle korvataan avustajan palkkaamisesta aiheutuvat kulut. Työnantajavelvoitteista palkanmaksun työnantaja voi ulkoistaa hyvinvointialueelle. Muut velvoitteet työnantaja hoitaa itse, eli käytännössä hän hoitaa työntekijöiden rekrytoinnin, laatii työvuorolistat sekä järjestää työntekijöilleen tarvittavat vakuutukset ja työterveyshuollon. Jos henkilökohtaisen avustajan työnantaja kuuluu Heta-Liittoon (Henkilökohtaisten avustajien työnantajien liitto ry), työnantajan tulee myös huolehtia, että työsuhteessa noudatetaan Heta-Liiton ja JHL:n välistä henkilökohtaisten avustajien työehtosopimusta. Hyvinvointialueen on tarvittaessa ohjattava ja autettava työnantajavelvoitteiden hoitamisessa. Viimeisen viikon aikana tämän neuvontavelvoitteen toteutuminen on ollut koetuksella.

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue suosittaa, että työntekijä toimittaa lääkärin tai terveydenhoitajan todistuksen sairaudesta heti ensimmäisestä sairauspäivästä lähtien. Henkilökohtaisten avustajien työehtosopimuksen mukaan työnantaja taas voi omalla päätöksellään mahdollistaa työntekijän poissaolon korkeintaan kolmen poissaolopäivän sairaustapauksissa työntekijän omaan ilmoitukseen perustuen, mutta viimeistään neljännestä poissaolopäivästä lukien työntekijän on toimitettava työnantajalle lääkärintodistus.  Toimintaohjeiden tulee luonnollisesti olla työntekijän tiedossa.

Työntekijäni jouduttua jäämään sairauslomalle ja sairauden pitkityttyä neljänteen päivään ohjeistin häntä pyytämään lääkärintodistuksen sairaudesta Heta-TES:in mukaisesti. Työntekijäni soitti omalle terveysasemalleen, mutta sieltä ei suostuttu antamaan minkäänlaista lääkäriaikaa, ja sairaanhoitaja hoitaisi tarvittaessa myös sairausloman mahdollisen jatkamisen. Tästä työntekijälleni toimitettiin minua varten kirjallinen ohjeistus ja työntekijälleni oli vakuuteltu kaupungin, eli palkanmaksajan, olevan kyllä tietoinen linjauksesta.

Oli perjantaipäivä ja kiire saada selvyys asiaan työntekijän palkanmaksun turvaamiseksi. Soitin vammaispalveluiden neuvontanumeroon toiveissa saada neuvoja asian ratkaisemiseksi.  Puheluuni vastannut työntekijä ei osannut vastata kysymykseeni. Tämä ei sinänsä tullut yllätyksenä, sillä toistaiseksi en, näiden lukuisten vuosien aikana, ole tainnut saada yhteenkään kysymykseeni vastausta kyseisestä neuvontanumerosta. Sen sijaan olen kyllä viettänyt tuntikausia puhelin korvalla sinne jonottaen. Tällä kertaa puheluun vastannut henkilö vastasi ystävälliseen tiedusteluuni todella töykeästi tokaisten: "He kun eivät voi kaikkea tietää". Mieleni olisi tehnyt esittää vastakysymys: Mitä he sitten tietävät siellä neuvonnassa? mutta tyydyin saamaani kehotukseen soittaa seuraavaksi palkanlaskentaan. Puhelu palkkatoimistoon tuotti yhtä laihan lopputuloksen. Palkanmaksussa ei siis oltu tietoisia terveysasemien linjauksesta, kuten työntekijälleni oli vakuuteltu. Sain jälleen neuvoksi soittaa seuraavalle henkilölle.

Kolmannen henkilön kanssa sitten pyörittelimme aikamme dilemmaa, miten työntekijä voisi saada tarvitsemansa lääkärintodistuksen kun kaupungin terveysasemat eivät anna minkäänlaista lääkäriaikaa, lakisääteinen työterveyshuolto ei kata tällaisia palveluita ja henkilökohtaisen avustajan palkoilla ei maksella yksityislääkäreitä (halvemmaksi tulee varmasti jättää useammankin päivän palkka saamatta). Ehdotin vuoropuhelua vammaispalveluiden ja terveystoimen välillä ja ihmettelin, olinko tosiaan ihka ensimmäinen tähän ongelmaan törmännyt työnantaja. Nähtäväksi jää tuottaako ehdotukseni vuoropuhelua.

Neuvottomana päätin vielä varata soittoajan liiton lakimiehelle, selvittääkseni mitä voin tehdä asian ratkaisemiseksi ja selustani turvaamiseksi työnantajana. Soittoajan sain seuraavalle viikolle. Tässä vaiheessa olikin jo mennyt tuntikausia asioiden selvittelyyn. Onneksi sinä päivänä minulla ei ollut mitään pakollista menoa, kuten vaikkapa fysioterapiaa, muuten en olisi tätä puhelinrumbaa pystynyt hoitamaan.

Lakimies soitti minulle seuraavana tiistaina. Hänelläkin meni sormi suuhun, joten sain vastauksen kysymykseeni myöhemmin sähköpostitse. Muutaman päivän kuluttua saamassani sähköpostissa toistetaan työehtosopimuksen pykälät ja neuvottiin työntekijää hakemaan tarvittaessa lääkärintodistus yksityislääkäriltä. Mikäli tämä ei olisi mahdollista työntekijälle, hän voisi viestin mukaan olla yhteydessä potilasasiamieheen tai aluehallintovirastoon. Työntekijäni terveysasema puolestaan kehotti työnantajaa maksamaan tarvittaessa yksityislääkäri työntekijälle, mikäli hän lääkärintodistusta vaatii. Jos työnantajalla olisi jotakin käytäntöä vastaan, hän voisi olla yhteydessä alueen johtavaan ylilääkäriin. Vammaispalvelulain mukaisesta henkilökohtaisesta avusta ei kuitenkaan saa koitua kustannuksia avun saajalle.

Heta-liiton jäsenenä työehtosopimus on yhtä velvoittavaa kuin lainsäädäntö, mutta miten ihmeessä työnantaja voi olla rikkomatta työehtosopimusta? Eihän työnantaja voi pakottaa terveysasemia antamaan lääkäriaikoja työntekijöilleen! Toisaalta silloin kun työntekijän poissaolon suhteen ei ole epäilyä väärinkäytöstä, tuntuu järjettömältä kuormittaa ruuhkaisia terveysasemia lääkärintodistuksen saamiseksi. Mutta järjen kanssahan tällä asialla ei tunnu olevan tekemistä.

Ei ole tehty työnantajuutta turhan helpoksi. Suoraan sanoen hävettää, kun ei työnantajana pysty antamaan työntekijöilleen sitä vaadittua selkeää ohjeistusta sairauspoissaolojen suhteen. Ei sellaiseen vain kerta kaikkiaan anneta mahdollisuutta, vaikka jonottaisi kuinka kauan puhelimessa saadakseen neuvontaa tai vaikka käyttäisi kuinka monta päivää asioiden selvittelyyn. Yhtä puun ja kuoren välissä sitä on edelleen. Savotta selkeiden toimintaohjeiden saamiseksi jatkuu.




Kipukoira Fiina

 


Saavutettuamme reilu vuosi sitten rallytokossa ylimmän koulutustunnuksen, jätimme  kisakentät taaksemme kipusairauteni vuoksi kisaamisen alettua tuntua lähinnä extreme-urheilulta. Laakereille emme kuitenkaan jääneet pitkäksi aikaa lepäämään, vaan Fiina (HTM1 & RTK1-4 Uskomattoman Fiksu Fiina) alkoi opiskella työkoiraksi. Pitkin kevättä otin talteen kipuhajuja hönkimällä sidetaitoksiin, jotka säilöin sitten pakastimeen. Niiden avulla Fiinalle opetettiin ensiksi, että kivun hajusta saa palkkaa. Sitten siirryttiin treenaamaan hajuerottelua useammalla purkilla, ja merkkiä, jolla Fiina ilmaisisi kipujani.

Kesäkuun 15. päivä meillä oli kaupunkikoe, jossa testattiin ylituomari Katriina Tiiran katseen alla Fiinan yhteiskuntakelpoisuutta monin eri tavoin. Fiina läpäisi kokeen täysin pistein. Osoitettuamme vielä, että Fiina merkkaa kipujani tökkimällä minua käteen, se valmistui viralliseksi kipukoiraksi, joka saa kulkea mukanani joka paikassa. Fiinalla on nyt siis super tärkeä tehtävä auttaa minua kipujeni hallinnassa ilmoittamalla, milloin on aika levätä tai ottaa lääkettä. Se on siis kirjaimellisesti oikea sisar hento valkoinen.

Fiinan tähän saakka valmistuneet kollegat ovat tietojeni mukaan kaikki labradorinnoutajia, joten työvaljaisiin kiinnitettävät tarrat peittävät Fiinan tapauksessa melkein koko koiran. Kipukoiran avustustehtävässä koiran koolla ei kuitenkaan ole merkitystä, ja monelle kipusairaalle saattaakin soveltua paremmin pieni koira. Huomioiden kiputilanteeni ja vaikeudet liikkua apuvälinein etenkin lumisilla ja jäisillä kaduilla, en pystyisi varmuudella tarjoamaan koiralleni liikuntaa 5-10 km päivässä, mikä on siis vaatimus labradorinnoutajaa avustajakoiraksi myönnettäessä. (Lähde: Avustajakoira - Assistenthund ry:n luento.)

Toivon kovasti, että me kipusairaat voisimme jatkossakin löytää Fiinan kaltaisia, hyvällä hermorakenteella varustettuja pikkukoiria, tähän tärkeään työhön. Vielä en ole keksinyt, miten soveltuvia pikku koiria saataisiin järjestelmällisemmin tarjolle kipukoiriksi, ja mikä rotu olisi kaikkein soveltuvin (hieman puolueellisesti se toki olisi keskikokoinen villakoira). Aion olla kuitenkin yrittää vaikuttaa asiaan, joten kaikki ideat otetaan ilolla vastaan!

Ympäristökokeemme yhteydessä sain mahdollisuuden tiedustella eläinten käyttäytymistutkija Katriina Tiiralta, mitkä pienet rodut (keskikokoisen villakoiran lisäksi) voisivat olla soveltuvia. Hän totesi tuumaillen, että ehkäpä joku pieni terrieri tai jokin muukin seurakoirarotu voisi soveltua, tai sitten käyttölinjainen cockerspanieli. Saalisvietti tai reaktiivisuus eivät ole toivottuja ominaisuuksia, mutta ruokahalu (palkkautuvuus ruualla) olisi hänen mukaansa erityisen tärkeää.

Pääosin avustajakoirana käytettävää labradorinnoutajaa jos mietin, niin eduksi ovat varmasti rauhallisuus, avoin, sosiaalinen ja tasapainoinen luonne sekä helppo koulutettavuus, keskittymiskyky ja yhteistyöhalukkuus. Hyvä hermorakenne on luonnollisesti tärkeä, eikä koiralla ei saa olla puolustus- tai vartiointiviettiä. Jos hyvä lukijani, tunnet hyvin jonkin em. kriteerit täyttävän pienen tai pienehkön koirarodun, niin vinkkaa ihmeessä!



sunnuntai 17. marraskuuta 2019

My Malta

Sairastuttuani lihastautiin viitisen vuotta sitten pohdin, mitä haaveita minulla olisi vielä toteuttamatta. Kaksi haavetta nousi ylitse muiden: Toinen oli villakoira ja toinen matka, jossa voisin päästä uimaan delfiinien kanssa. Villakoira Fiina muutti meille heti seuraavana vuonna ja matkan päätin toteuttaa täytettyäni 40 vuotta. Nelikymppisiä juhlin sitten alkuvuodesta ja maaliskuussa varasin neljän hengen seurueellemme matkan Maltalle. Siitä alkoi valtava jännitys, joka tuntui viimeisinä viikkoina ihan vatsakipuina. Jännitin niin paljon, miten kroppani selviäisi reissusta. Ajatus sinänsä tuntui jo täysin hullulle -enhän lähtisi Suomessakaan neljän tunnin ajomatkan päähän! Ja nyt minun oli määrä istua tuo aika lentokoneessa lisäten siihen matkan lentokentälle, odotuksen kentällä ja matkan lentokentältä hotellille kohteessamme. Matka oli kuitenkin jo maksettu, joten silmät kiinni ja menoksi!

Täytyy kyllä sanoa, ettei sairaan/vammaisen ihmisen ole helppo poistua maasta. Normaalien järjestelyiden ja säädön lisäksi piti mm.tilata avustajapalvelut lentokentille ja ilmoittaa pyörätuolin mukana olosta mittoineen päivineen. Eniten päänvaivaa aiheutti reseptilääkkeiden mukana olo. Netistä löytyi ristiriitaista tietoa lääkkeiden viennistä, mutta kaikissa kehotettiin jokatapauksessa tarkistamaan maahantuontimääräykset kohdemaasta. Saadakseni nuo tiedot soitin ensin Maltan konsulille Suomessa. Hän ei osannut auttaa ja neuvoi soittamaan Fimeaan, josta neuvottiin soittamaan matkatoimistoon, joka neuvoi taas olemaan yhteydessä Suomen konsuliin Maltalla. Siis mitä ihmettä! Käyvätkö kaikki ulkomaille matkustavat suomalaiset tämän puhelinrumban läpi voidakseen ottaa lääkkeensä mukaan matkalle? Maltan tullin nettisivuillakaan ei mainittu halaistua sanaa lääkkeiden maahanviennistä, joten laitoin tulliin ja Suomen konsulille englanninkieliset viestit. Kumpikaan taho ei ole koskaan vastannut. Facebook-ryhmässä oli varoiteltu jopa mahdollisuudesta joutua paikalliseen tyrmään, mikäli paperit eivät olisi kunnossa, joten huoli asiasta oli suuri. Entä jos rantaloman sijaan istuisinkin maltalaisessa vankilassa?

Paremman tiedon puutteessa toimin yleisten ohjeiden mukaan: Apteekki tulosti minulle englanninkieliset reseptit ja huumaavista lääkkeistä kirjoitettiin Schengen-todistus a' 10€ per lääke. Sitten litistin jokaisen lääkepakkauksen ja pussitin viikon annoksen jokaista lääkettä minigrip-pussiin. Pusseja tuli iso toilet-laukku täyteen, kun mukaan piti ottaa jokapäiväisten lääkkeiden lisäksi kaikki varalla olevat lääkkeet. Nestemäiset lääkkeet piti vielä laittaa erikseen 1 litran minigrip-pussiin.

Lopulta urakka oli hoidettu ja lähtöpäivä koitti. Ajoimme taksilla lentokentän parkkihalliin Finnairilta puhelimessa saamieni ohjeiden mukaan ja etsimme nappia, josta piti pystyä kutsumaan lentokenttäavustaja hakemaan minut pyörätuolilla. Mitään nappia emme löytäneet, joten lähdimme etsimään sitä hissillä alemmasta kerroksesta. Sieltä löytyi puhelin, jolla pystyi soittamaan avustajan paikalle. Tilasin avustajan. Odotimme vartin. Soitin uudestaan. Odotimme jälleen. Soitin uudelleen avustajan perään. 45 minuutin kuluttua saimme avustajan paikalle ja pääsimme lähtöselvitykseen. Jännitin, mitä tapahtuisi, kun käsimatkatavaroiden läpivalaisussa ruudulla näkyisi valtava kasa pillereitä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja pääsimme sujuvasti odottamaan koneeseen pääsyä.

Pyörätuoli-ihmiset otetaan ensimmäisenä sisään koneeseen ja he pääsevät viimeisenä ulos. Minut työnnettiin tuolillani aina koneen ovelle saakka. Siitä jatkoin omin jaloin paikalleni ja pyörätuolini vietiin ruumaan. Avustettavat sijoitetaan koneessa aivan hätäuloskäynnin kohdalle ikkunapaikalle. Minulle oli varattu penkki 9A. Istuttuani yritin kallistaa selkänojaa päästäkseni parempaan asentoon, mutta se ei kallistunutkaan. Kysyin lentoemännältä asiasta ja selvisi, että kyseisellä paikalla joutuu istumaan selkä suorassa koko matkan. Mitä ihmettä! Olin soittanut ennen matkaa Finnairille, josta oli kerrottu, että minun pitää pystyä istumaan tavallisella tuolilla, mutta selkänojaa saa kallistettua.
Ei auttanut kuin vaihtaa paikkaa seurueemme kesken, muuten olisi lentomatkasta tullut vieläkin vaikeampi.

Lopulta nousimme ilmaan 45 minuuttia myöhässä. Tuolloin istumista oli takana jo melkoisesti. Matka meni kuitenkin odotettua paremmin. Perillä kaikki muut matkustajat päästettiin ulos koneesta rappuja pitkin ja heidät lastattiin lentokenttäbussiin. Meidän piti odottaa aika pitkään koneen ulko-ovella ennen  kuin nosturi saapui ja nosti meidät alas karjavaunuksi kutsumaamme kuljetuskalustoon. Terminaalin läpi kuljimme vauhdilla avustajan työntäessä minua pyörätuolillani, joka oli odottamassa.

Terminaalin ulkopuolella odotti Aurinkomatkojen bussi kahta seurueemme jäsentä. Minulle ja avustajalleni oli luvattu erityiskuljetus eli taksikyyti hotellille. Taksia ei kuitenkaan näkynyt. Bussi seisoi paikoillaan ja odotti tilanteemme selviämistä, ja matkalaukkujamme nosteltiin vuoroin bussin tavaratilaan ja vuoroin ulos. Lopulta parkkipaikalta saatiin napattua lennosta taksi, jonka kyytiin koko seurueemme sai sitten siirtyä. Kaikki matkatavarat eivät mahtuneet mukaan, joten osa pakattiin bussin kyytiin.

Matka lentokentältä hotellillemme Melliehaan kesti n.45 minuuttia. Ilta oli jo pimentynyt, kun kurvailimme pitkin kapeita katuja. Kivitalot tien varressa olivat pääosin pimeinä. Paljon näimme myös keskeneräisiksi jääneitä kerrostaloja. Katuja reunusti kiviaita ja muutenkin maisema näytti hyvin kiviseltä ja karulta. Totuttelua vaati vasemman puoleinen liikenne. Vähän väliä tuli tunne, että nyt kuski on ajautunut väärälle kaistalle.

Hotellilla kirjauduimme sisään ja saimme kuulla, että meille olisi tarjolla iltapalaa vielä klo 23. Niinpä meille jäi aikaa majoittua ja levähtää hetki ennen ruokailua. Olimme kyllä jo melkein valmiita jättämään iltapalan väliin ja syömään vasta aamulla. Sen verran uuvuttava oli matka ollut. Nälkä vei kuitenkaan voiton ja napostelimme iltapalaksi mm.erilaisia salaatteja.
Ensimmäinen aamumme Maltalla aukeni aurinkoisena ja lämpimänä. Olimme valinneet allinclusive-ylläpidon, joten saimme suunnata huikean monipuoliseen aamiaisbuffeeseen. Tarjolla oli kaikkea, mitä ikinä voi toivoa aamiaispöydässä olevan.

Aamiaisen jälkeen lähdimme katsastamaan Seabank resort and spa -hotellimme ympäristöä. Hotelli sijaitsi vilkasliikenteisen kadun varrella, mutta heti kadun toisella puolella aukeni meri. Taiteilimme pyörätuolin kanssa epätasaista katua pitkin rantaan. Hienoa hiekkaa riitti pitkästi ja maksulliset aurinkotuolit varjoineen täyttivät rannan aivan vesirajaan saakka. Tuuli oli aika kova ja suolaista merivettä meni suuhun yrittäessämme uida aallokossa. Suolan maku oli niin voimakas, että melkein oksetti. Merivesi oli kohtuullisen viileää, joten jätimme rannan ja suuntasimme tutkailemaan hotellimme pihapiiriä.

Hotellimme oli suuri. Sinne mahtui majoittumaan liki 500 vierasta. Piha-alueella oli suuri uima-allas ja paljon aurinkotuoleja varjojen kera. Kaikille tarkoitetun allasalueen lisäksi alueella oli vain aikuisille tarkoitettu uima-allas allasbaareineen. Aikuisten alueella oli myös omat auringonottopaikat palmujen alla. Hotellissa oli lukuisia eri ruokapaikkoja ja ruokaa oli tarjolla aamusta iltaan. Iltaisin oli ihana istua ulkona siemailemassa ylläpitoon kuuluvia drinkkejä. Useana iltana saimme nauttia hotellillamme todella korkeatasoisista tanssiesityksistä.

Toista kokonaista päivää perillä olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Silloin meidän oli määrä päästä uimaan delfiinien kanssa. Delfiini on ollut minulle niin kauan kuin muistan erityinen eläin ja vuosien ajan olen haaveillut pääseväni uimaan näiden upeiden eläinten kanssa. Euroopassa tämä on käsittääkseni mahdollista ainoastaan Maltalla ja pidemmälle en ole uskaltanut kuvitellakaan lentäväni. Esimerkiksi Punaisella merellä voi delfiinien kanssa päästä uimaan luonnonvesissä, mutta omien fyysisten rajoitusteni vuoksi jouduin valitsemaan tämän epäeettisemmän vaihtoehdon unelmani toteuttamiseksi.



Mediterraneon puistossa saattoi seurata papukaijojen, merileijonien ja delfiinien esityksiä sekä tutustua näihin eläimiin lähemminkin. Saavuimme ystäväni kanssa puistoon hyvissä ajoin ennen ilmoitettua aikaa. Olin ostanut meille liput viikko-pari ennen matkaa netistä. Ilmoittauduimme paikalla oleviksi ja saimme rannekkeet sekä opastuksen, missä meidän tulisi olla tiettynä kellonaikana. Odotellessa kiertelimme puiston alueella. Puisto oli aika pieni ja eläimet viettivät siestaa keskipäivän kuumuudessa, joten nähtävää ei ollut paljoa. Pysyttelimme katoksen alla varjossa koettaen selvitä tukahduttavasta kuumuudesta, kunnes delfiinien näytös kuulutettiin alkavaksi. Saimme nauttia huikeasta esityksessä kahden mieskouluttajan temputtaessa kahta delfiiniä.
Sitten olikin jo aika siirtyä kokoontumispaikalle uintia varten. Meille jaettiin märkäpuvut ja neuvottiin käymään suihkussa ennen altaaseen pääsyä. Paikalla oli myös valokuvaaja, joka ikuisti halukkaiden uinnin videolle. Kaikilla oli myös mahdollisuus ostaa uinnin aikana otettuja kuvia itsestään ja delfiinistä.

Desinfioimme kädet ja jalat, ja sitten saimme ohjeen uida altaan toiseen päähän. Matkaa oli jonkin verran, joten yritin sukeltaa edes osan matkaa, sillä lihakseni väsyvät helposti ja pelkäsin etten jaksa uida perille. Altaan toisessa päässä oli veden alla metalliverkosta tehty laituri, jolla saimme seistä, kun meidän ryhmämme delfiini tuli tervehtimään meitä. Ninu-delfiini oli kuurona syntynyt 8-vuotias poikadelfiini.  Vielä nuori siis ja hieman vallatonkin. Välillä Ninu päätti lähteä portista omaan altaaseen ja se sai mennä. Välillä se myös puski laituria jolla seisoimme, niin että laituri tärisi. Ninu näytti meille temppuja kouluttajansa ohjeiden mukaan ja saimme paijata sitä. Lopuksi saimme myös itse kokeilla temputtaa Ninua. Kun nostin käden ylös, Ninu nousi vedestä ja koski nenällään kämmeneeni. Kun nostin kaksi kättä ylös, nousi Ninu jälleen vedestä ja sain ottaa sitä evistä kiinni. Lopuksi Ninu tuli ihan liki ja sain silitellä sitä ihan läheltä.

Uinnin jälkeen saimme sitten katsella meistä otettuja kuvia ja ostaa niitä muistoksi tästä näiden uskomattoman ihanien ja viisaiden eläimien ikimuistoisesta tapaamisesta. Kuvat tulostettiin A4-kokoisina ja ne olivat todella laadukkaita. Video, jonka otimme myös, tulisi myöhemmin editoituna sähköpostiin. Suut leveässä hymyssä lähdimme taksilla takaisin hotellillemme. Unelmasta oli tullut totta!

Seuraavana päivänä minä pidin lepopäivän altaalla. Sillä aikaa muu seurueemme teki bussimatkan Maltan pääkaupunkiin Vallettaan. Seurueen palattua retkeltään olin kiitollinen, etten lähtenyt matkaan mukaan. Bussikyyti oli ollut todella epätasaisen rytyyttävää ja kaupungin kaduilla tukahduttavan kuuma. Kadut sinänsä olisivat kuulemma mahdollistaneet hyvinkin pyörätuolin työnnön, sillä ne oli tehty sileistä laatoista.

Seuraavan päivän vietimme kaikki hotellin allasalueella ja päätimme varata vielä yhden retken lomallemme. Nimittäin retken merelle ja tunnetulle Siniselle laguunille. Tiesin jo retkeä varatessa, että päivästä tulisi äärimmäisen raskas, sillä retki kestäisi aamu yhdeksästä pitkälle iltapäivään.

Retkipäivä merelle koitti yhtä paahteisen aurinkoisena kuin kaikki muutkin päivät. Meidän oli määrä olla laivassa jo klo 9 aamulla, joten nautimme varhain aamiaisen hotellin terassilla, josta oli näkymä merelle. Tälle terassille oli saapuessamme vielä porras, mutta ravintolan työntekijät olivat huomanneet, kun olimme nostaneet pyörätuolini ruokasalista terassille. Ja ta-daa, yhtenä yönä oli paikalle ilmestynyt hieno ramppi. Aivan uskomatonta palvelua!

Aamiaisen jälkeen suuntasimme kulkumme kohti satamaa, joka näkyi hotellilta. Satamassa saimme nousta rauhassa laivaan ja miehistö avusti pyörätuolini saamisessa kyytiin. Laiva alkoi täyttyä hiljalleen ja matka merelle saattoi alkaa.
Ensimmäinen lyhyt pysähdys tehtiin kallioluolan suulla. Kapteeni ajoi laivan aivan kiinni kallioon, jotta näkisimme luolan ja turkoosin veden sen edustalla. Hieman kyllä pelotti, että paatti osuu kallioon!


Jonkin ajan kuluttua saavuimme Gozon saarelle, jonne osa matkustajista jäi tutustuakseen saareen linja-autokyydillä. Me jatkoimme kohti Sinistä laguunia. Perillä laiva ankkuroitiin muiden alusten viereen saaren rantaan. Poistuimme laivasta ja kuljimme lyhyen, mutta vaikeakulkuisen matkan kallioista polkua pitkin hiekkarannalle laguunin pohjukkaan. Se, mitä näimme ei todellakaan vastannut odotuksia. Ranta muodostui pikkuplänttinä hiekkaa, joka oli täynnä vierivieressä lojuvia pyyhkeitä ja auringonpalvojia. Hiekalta kallioinen maasto nousi jyrkästi. Kalliolla oli aurinkotuoleja ja varjoja, joista olisi saanut pulittaa yhteensä 12€/tuoli ja varjo.

Aurinko paahtoi tukahduttavasti rantakalliolla ja seisahduimme erään varjon reunan alle hetkeksi pohtimaan, mitä tekisimme. Samantien tuli mies, joka hääti meidät pois varjon alta ellemme maksaisi. Kallioseinämällä ei ollut mitään istumapaikkaa, joten 4 tunnin aika, joka meidän oli määrä laguunilla viettää tuntui epätoivoiselle. Koetimme meriveden lämpötilaa ja se osoittautui viileäksi. Vedessäkään ei aikaa voisi siis viettää. Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana tuli myös tunne, että olisi parasta pitää kiinni laukustaan. Osa seurueestamme kokeili uida. Minulle kiskottiin märkäpuku päälle, jotta voisin kokeilla snorklausta veden viileydestä huolimatta. Hetken uituamme teimme ratkaisun lähteä takaisin laivalle ennen kuin se lähtisi hakemaan Gozon seuruetta. Laivalta oli laskettu rappuset veteen, joten pääsimme snorklailemaan laivan ympärillä. Vesi oli siinäkin turkoosia ja näkyvyys oli pohjaan saakka, vaikka syvyyttä olikin metrejä. Veden alla pääsimme ihailemaan erinäköisiä kaloja, merisiilejä ja merimakkaroita.

Parin tunnin päästä seilasimme hakemaan Gozon väen laguunille, jossa he ja me saimme viettää vielä tunnin verran aikaa. Sitten matka jatkui saaren ympäri. Pysähdyimme vielä kerran Crystal laguunille. Siellä oli mahdollista uida kallioluolaan. Syvyyttä paikalla oli 15 metriä, joten vesi oli vielä viileämpää kuin laguunilla. Iso osa laivan matkustajista hyppäsi rohkeasti mereen, myös osa seurueestamme. Lopulta oli aika lähteä kohti kotisatamaa. Hotellilla olimme n.klo 17 aikoihin. Päivä oli ollut pitkä, mutta snorklauselämykset olivat sen väärti.

Viimeisen kokonaisen päivän Maltalla vietimme allasalueella. Aurinko paahtoi jälleen polttavasti ja vesi uima-altaissa oli kuin linnunmaitoa. Lähtöpäivänä meidän tuli luovuttaa huoneemme jo klo 11. Koska lentomme lähti vasta illalla, tuotti tilanne päänvaivaa minun suhteeni. Sairauteni vuoksi tarvitsin leposijan osaksi päivää, mutta hotelli oli täynnä, eikä huoneelle ollut näin ollen neuvoteltavissa lisäaikaa. Olimme hankkineet onneksi rantapatjan ja sillä pehmustimme muuten kovan aurinkotuolin. Lopputulos oli kohtalainen. Päivä kului altaalla loikoillen ja ruokaillen. Aurinkomatkat oli tilannut meille hyvityksenä saapumisen taksihässäkästä pikkubussin, jolla pääsimme kaikki tavaroinemme lentokentälle.

Matka kentälle oli mielenkiintoinen, sillä ajoimme eri reittiä kuin saapuessamme ja näimme samalla taas lisää saaresta. Nopeusrajoitukset Maltalla olivat enimmäkseen luokkaa 25-40km tunnissa. Tiet olivat päällystettyjä, mutta niin kapeita, ettei niillä oikein voinut hurjastella. Vähän väliä tien varressa oli punaisia kylttejä, jotka varoittivat vauhdin tappavan. Paljon näkyi myös liikennemerkkejä, joissa oli siilin kuva. Tarkoittivat ilmeisesti, että tuli ajaa siilin vauhtia. 25km matka lentokentälle kesti ainakin 45minuuttia. Matkalla näimme kivisiä maisemia, paljon kaktuksia ja jonkin verran paikallisia viljelmiä, ainakin kaaleja ja viinirypäleitä. Karuna maana Malta ei ilmeisesti ole kovin omavarainen hedelmien ja vihannesten suhteen. Ainakaan niiden maku ei poikennut kotimaisista vastaavista. Ruokakulttuuri Maltalla ei mielestämme ollut tajunnan räjäyttävää. Liha oli lihaa ja kala kalaa semmoisenaan. Sitä ei oltu maustettu mitenkään. Maku saatiin ruokaan lihan tai kalan ohessa tarjottavasta kastikkeesta. Lihan, kalan ja oliiviöljyssä paistettujen kasvisten lisäksi tarjolla oli naapurimaiden ruokakulttuureista mm.pizzaa, pastaa ja paellaa. Jälkiruokapöydät notkuivat toinen toistaan upeamman näköisiä kakkuja, joista suurin osa tuotti kuitenkin pettymyksen keinomakeudellaan. Vatsansa sai kuitenkin aina täyteen ja yltäkylläisestä valikoimasta ruokia löytyi aina jokaiselle jotain.

Lentokentälle saavuimme jälleen hyvissä ajoin ja varsin pian löytyi myös lentokenttäavustaja. Hänellä oli useampia avustettavia, joten jossain kohtaa jäimme jälkeen ja löysimme avustajan vasta lähtöportin luota. Kävimme haukkaamassa välipalaa lentokentän kuppilassa. Sitten olikin jo aika siirtyä lähtöportille.

Lähtöportilla jouduimme odottamaan kauan. Lentokenttäbussi tuli ja otti mukaansa meitä lukuunottamatta kaikki lähtöportilla odottavat ihmiset mukaan lukien puolet seurueestamme. Minä ja avustajani istuimme ja istuimme portilla, eikä nosturiautoa kuulunut. Aloimme jo huolestua, että kone jättää meidät. Lähtöportin henkilökunta vaikutti myös hermostuneelle ja soitteli ympäriinsä. Meille he kertoivat kaikkien nosturiautojen olevan varattuja. Lopulta saimme kyydin koneelle, joka odotti meitä. Nosturi nosti meidät koneen ovelle ja sitten pyörätuolini vietiin ruumaan. Kone pääsi matkaan hieman myöhässä aikataulusta.

Lennon aikana tivasimme lentoemännältä olisiko Helsinki-Vantaalla varmasti avustaja vastassa meitä. Saimme vastaukseksi, ettei asiaa pysty tarkistamaan ilmasta käsin. Asiaa jankattuamme kävi kuitenkin ilmi, että ohjaamosta voitaisiin ottaa yhteyttä kentälle ja varmistaa asia.

Tällä kertaa palvelu kentällä toimi mainiosti. Avustaja oli vastassa pyörätuolini kanssa, kun poistuimme viimeisinä koneesta. Öisellä lentokentällä liikuimme sujuvasti odottamaan matkalaukkujamme. Ne tulivat aivan viimeisten joukossa. Sitten suuntasimme taksijonoon, jossa avustaja auttoi taksinkuljettajan kanssa meidät tavaroinemme autoon. Kahdelta aamuyöllä juhannusaattona olin kotiovellani.

Kaiken kaikkiaan matka oli sujunut yli odotusten. Ainoa hieman takkuillut asia oli lentokenttäpalvelut liikuntarajoitteiselle. Matkakohteen olimme onnistuneet valitsemaan loistavasti. Hotelli oli viimeisen päälle ja esteettömyys oli huomioitu kiitettävästi. Kaikkialla oli siistiä. Ihmiset olivat valtavan ystävällisiä. Heti jos minut jätettiin hetkeksikin yksin istumaan pyörätuoliin, tuli joku tarjoamaan apuaan. Allinclusive-vaihtoehto mahdollisti sen, ettei hotellialueelta ollut välttämätöntä edes poistua. Hankalaa tosin olisi ollut löytää ruokapaikkoja, sillä näimme vain yhden ainoan ravintolan lähistöllä. Kauppoja oli myös niukasti Melliehassa ja kaupoille piti kivuta sen verran mäen rinnettä, ettei minua sinne lähdetty työntämäänkään pyörätuolilla. Hyvin onnistuimme kuitenkin saamaan kokonaiskuvan saaresta liikkuessamme taksikyydillä sen poikki. Minulle henkoht Malta tarjosi ikimuistoisia elämyksiä sekä delfiinien parissa että veden alaista maailmaa tutkaillessa.



lauantai 27. huhtikuuta 2019

Tarina taksiuudistuksista

Olipa kerran kuljetuspalvelua käyttävä liikuntarajoitteinen henkilö, jolla oli maailman paras kuljettaja. Tämä kuljettaja haki asiakkaansa pyörätuolin varastosta, pakkasi sen autoon, ja sitten mentiin ostoksille. Tämä kuljettaja työnsi asiakastaan kaupassa ja auttoi poimimaan tarvittavat ostokset sen sijaan, että olisi vain istunut autossaan odottamassa. Kassalla hän pakkasi asiakkaan ostokset kassiin, kantoi kassin autoon, ja niin matkattiin asiakkaan kotiin, jossa kuljettaja hoiti ostokset keittiöön ja pyörätuolin takaisin varastoon. Ja tämä kuljettaja piti palveluaan ihan "peruskaurana": Tottakai hän toimisi näin!

Sitten kuljetuspalvelun lisäksi kelakyytejä säännöllisesti käyttävän henkilön kohtasi suuri murhe: Kela oli kilpailuttanut kyytinsä ja vastedes niistä vastaisi toinen kuljetusfirma, ei maailman paras kuljettaja. Peruskaura ei ollutkaan enää peruskauraa. Kukaan ei edes noussut ulos autosta avatakseen ovea asiakkaalle.

Onneksi liikuntarajoitteinen henkilö sai sentään pitää maailman parhaan kuljettajansa asiointi- ja virkistysmatkoillaan. Taivaalle alkoivat kuitenkin asettua tummat pilvet. Niin tummat, että ne saivat kurkun kuristumaan joka kerta, kun asiakas nauttii maailman parhaan kuljettajansa palveluista.

Kesä ja kuljetuspalvelu-uudistus lähestyvät. Kuljetuspalveluiden ehtoihin on kaavailtu heikennyksiä ja tuleva kilpailutus on vaarassa viedä asiakkaalta maailman parhaan kuljettajan.

Kelakyytien osalta on kaunopuheissa luvattu palvelun olevan niin hyvää laatua kauttaaltaan, ettei ole väliä, kuka auton ratissa on. Se ei ole totta. Ei yhtään totta. Se on iso valhe. Vammainen henkilö taistelee jokapäiväisessä elämässään pahimmillaan joka hetkessä. Miksi vammaisen henkilön tarvitsee taistella myös oikeudestaan saada noukkia maitopurkki matkalla kyläpaikasta kotiin? Ja miksi hän ei voi luottaa, että ratissa pysyy hänen oma, maailman paras kuljettajansa?





lauantai 16. helmikuuta 2019

Espoon terveyspalvelut hoi, mikä maksaa?


Olen 37-vuotias espoolainen opettaja, jonka ylin niskanikama on virheasennossa aiheuttaen sietämättömän voimakkaita päänsärkyjä, asentorajoituksia, kaularangan kipuja ja ajoittain jopa nielemisvaikeuksia. Nykyinen menestyksekäs hoitosuhde yksityiseen omt-fysioterapeuttiin on alkanut kolme vuotta sitten. Sitä ennen olen hakenut apua, sitä löytämättä, parin vuoden ajan Espoon alueelta sekä julkiselta että yksityiseltä puolelta.

Vuosi sitten Keva myönsi minulle määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen, ja vammaistuki (jolla kustansin omt-fysioterapian) vaihtui hoitotueksi kattaen viikoittaisen hoidon. Kesällä 2015 Kela tiukensi eläkkeensaajan hoitotuen myöntämisen kriteerejä. Aiemmin olin saanut ylintä hoitotukea, ja nyt hakemukseni on hylätty kahdesti siitä huolimatta, että huippufysiatri on todennut hoitosuhteen jatkumisen nykyiseen omt-fysioterapeuttiini aivan välttämättömänä. 84 euron euron viikoittainen menoerä on kerta kaikkiaan liikaa kuntoutustuen varassa elävälle, kun Kelan tuki oli ainoastaan 8 euroa/hoitokerta.   

Etsiessäni ratkaisua hoidon rahoittamiseen kuulin, että joissain pääkaupunkiseudun kunnissa myönnetään maksusitoumuksia omt-fysioterapiaan. Niinpä jätin yhteydenottopyynnön Espoon kaupungin kuntoutussuunnittelijalle. Kuntoutussuunnittelija kuunteli asiani ja neuvoi sitten varaamaan ajan terveyskeskusfysioterapiaan hoidon tarpeen arviointia varten, sillä maksusitoumusta varten tarvittiin fysioterapeutin lausunto. Niin sitten varasin ajan ja kolmen viikon kuluttua terveysaseman fysioterapeutti totesi, ettei heillä ole riittävää asiantuntemusta minun auttamiseen, vaan tarvitsin ehdottomasti omt-fysioterapiaa.  

Muutaman viikon kuluttua jätin jälleen yhteydenottopyynnön kuntoutussuunnittelijalle tiedustellakseni, miten asiani oli edennyt. Kävi ilmi, ettei minut arvioinut fysioterapeutti ollutkaan ollut sovitusti yhteydessä kuntoutussuunnittelijaan, joten asiaan piti palata uudemman kerran. Tällöin samainen Espoon kaupungin kuntoutussuunnittelija, joka oli aiemmin neuvonut minut maksulliselle arviokäynnille, kertoikin nyt, ettei hän ole lainkaan se henkilö, joka näistä asioista päättää, vaan päätökset ovat fysioterapian osastonhoitajan vastuulla. Pöllämystyneenä jätin soittopyynnön osastonhoitajalle. 

Parin viikon kuluttua sain puhelun fysioterapian osastonhoitajalta, joka selitti, että omt-fysioterapia ei kuulu Espoon kaupungin palveluvalikoimaan.  Tiedustelin, oliko osastonhoitaja lukenut paperini ja oliko hän tietoinen siitä, miten vaikea tilanne kohdallani on. Ei hän ollut, eikä tuntunut olevan halukas tapaukseeni tutustumaankaan. Puolisen tuntia aneltuani hän lopulta suostui tilaamaan paperini ja keskustelemaan ylilääkärin kanssa mahdollisuudesta tehdä poikkeus ja myöntää maksusitoumus. 

Jälleen kului joitakin viikkoja, kun uusi puhelu osastonhoitajalta tuli. Minulle kerrottiin jälleen, että maksusitoumuksen voivat saada vain potilaat, jotka eivät pääse kotoa poistumaan.  Riippumatta siitä, miten vaikea tilanne on, tapauskohtainen harkinta tuntui olevan mahdoton ajatus. Onko asia tosiaan näin? Ihmistä parhaassa työiässä ei auteta. Ei auteta ihmistä, joka kärsii. Tai ei kärsi, nimittäin istua vaikkapa bussissa, kun kaamea paine niskassa tuntuu räjäyttävän sen. Paine, joka katoaa taitavan omt-fysioterapeutin käsittelyssä ja tuo helpotuksen. Helpotuksen, jota ei mikään kipupiikki tai jumppaliike voi antaa. Molempia on nimittäin kokeiltu. Useampaankin kertaan. Kerran maattiin jopa viikko osastolla päänsärkyä rauhoittelemassa. Mutta vain nuo taitavat kädet voivat auttaa. Tai voisivat. 

Espoon kaupunki ei ole minun sairauteni hoitoon liiemmin satsannut. Erikoissairaanhoidosta ei löytynyt osaamista oikean diagnoosin löytämiseksi, joten omalla rahalla olen hoitoni joutunut hakemaan yksityiseltä sektorilta. Tarpeellisia kuvantamistutkimuksia ei myöskään ole kaupunki rahoittanut, sillä ne eivät julkisen sektorin mukaan olleet tarpeen. Ilman näitä omalla rahalla rahoittamiani tutkimuksia, oikea diagnoosi ei olisi kuitenkaan löytynyt. Omt-fysioterapia, ainoa hoito, josta on ollut apua, on sekin vaatinut oman tyhjyyttään ammottavan kukkaron nyörien avaamista. Tuntuu todella epäreilulle, että monet muut vaikeat sairaudet hoidetaan yhteiskunnan varoin, mutta tällaisen nuore(hko)n ihmisen tuki- ja liikuntaelinsairauden tutkimus ja hoito ovat täysin oman maksukyvyn varassa. Näin ainakin meillä täällä Espoossa. 

Kiitollinen olen kuitenkin kaikista niistä oman erikoisalansa huippuosaajista, jotka ovat minua auttaneet. Suurella sydämellä varustetut huippuammattilaiset ovat löytyneet kuin ihmeen kaupalla, vaikkakin omalla kustannuksella. Mutta täytyy sanoa, että rahoilleen on saanut vastinetta. Ei kylläkään verorahoille, vaan niille pienistä eläketuloista ja vanhempien kukkarosta kokoon kerätyille. Kiitos Satu Palo (Auron OMT keskus), Jukka Pekka Kouri ja Maija Haanpää (Orton).