Putosin heinäkuussa -21 invataksin yläasennossa olevalta nostimelta sähkömoponi kyydissä saaden aivotärähdyksen. Onnettomuuden ja vahingonkorvausasioiden selvittelyyn on kulunut nyt 2,5 vuotta. Vastuussa olevat tahot ovat lykänneet - tai pikemminkin väistelleet - asian käsittelyä koko tämän ajan. Näin vuoden vaihduttua lukuun 2024, toivoisin viimein voivani jättää taakseni tämän kuluttavan, minuun kohdistuneen väsytystaistelun. Toivon tarinani saavan mahdollisimman laajasti huomiota, sillä mitään muuta oikeutta en ole tapahtumille saanut. Päin vastoin koen tulleeni loukatuksi ja häpäistyksi juuri niiden henkilöiden taholta, joiden tulisi olla sairaiden ja vammaisten puolella. Haluan tietenkin myös osaltani yrittää estää, ettei kenenkään muun invataksia käyttävän tarvitsisi kokea vastaavaa.
Kurja päätös heinäkuiselle luontoretkelle
Olimme henkilökohtaisen avustajani kanssa retkellä Luukissa heinäkuussa 2021. Liikuntarajoitteeni vuoksi olin liikkeellä Karma-merkkisellä invamopollani. Mavo Oy:n invataksi tuli noutamaan meitä kotimatkalle. Ajoin moponi inva-auton nostimen lavalle. Kyydissä jaloissani oli pieni koirani. Kuljettaja nosti meidät ylös seisoen maassa nostinlavan vieressä. Taksi seisoi hiekkatiellä takaosa loivaan alamäkeen päin, mihin en ollut kiinnittänyt huomiota vielä tässä vaiheessa. Minun piti seuraavaksi ajaa mopo nostimen lavalta sisään taksiin, joten painoin kaasukahvasta. Moponi nytkähtää aina ensin hieman taaksepäin kaasua painaessa. (Tästä ominaisuudesta sain valitettavasti kuulla vasta jälkeenpäin.) Säikähdin ja päästin heti irti kahvasta, kun tunsin mopon lähtevän valumaan taaksepäin, sillä nostimen lavalla ei ole juurikaan ylimääräistä tilaa. Nostimen takalauta, jonka pitäisi viimeistään pysäyttää mopo, antoi periksi ilman mitään vastusta ja putosin mopon kyydissä selälleni maahan. Pompahdin mopon iskeytyessä maahan hieman vasemmalle, ja näin ollen niskani retkahti ja takaraivo kopsahti maahan. Lisäksi satutin mm. vasemman lonkkani ja olkapääni, johon tuli mustelma parin päivän päästä. Mopo (100kg) kellahti päälleni, sillä kuljettaja, joka oli yrittänyt ottaa moposta kopin, oli jäänyt mopon oikean puolen alle ja makasi maassa. Avustani näki tilanteen taksin penkiltä ja juoksi auttamaan. Kuljettaja pääsi ylös ja avustajani nosti minut istumaan mopon penkille. Suureksi helpotukseksi koirani oli säilynyt vahingoittumattomana omassa kopassaan, joka oli napsahtanut kuin simpukka kiinni sulkien koiran sisäänsä. Ambulanssi kutsuttiin paikalle, ja jonkin aikaa odoteltuamme he kävivät tarkistamassa vointini. Sovimme, että hakeudun jatkohoitoon, mikäli vointi huononee. Järkyttyneenä ja ihmeissäni tapahtuneesta varmistin taksin kuljettajalta useamman kerran, oliko hän nähnyt minun toimineen ennen putoamistani niin kuin muistin. Kuljettaja vannoi moneen kertaan nähneensä, että olin päästänyt heti irti kaasukahvasta, kun mopo lähti valumaan. Tämän keskustelun kuuli myös avustajani. Sittemmin kuljettaja oli muuttanut kertomustaan.
Taksin rampin takalaudan ollessa rikki, meille piti tilata toinen taksi. Onneksi olimme Suur-Helsingin golfklubin alueella, sillä sieltä henkilökunta riensi hätiin. Sinä päivänä lämpömittari näytti liki 30°C. Meille tuotiin päivänvarjo ja kaikille tarjoiltiin vettä. Mopon säilytyskin olisi järjestynyt, jos olisin joutunut lähtemään ambulanssin kyydillä. Golfklubin väelle siis suuret kiitokset avusta!
Viiveellä tutkimuksiin
Maahan iskeytymisen seurauksena takaraivoani jomotti. Ja sitten alkoi niskakipu. Vasen olkapää ja lonkka särkivät myös, ja illan aikana kotona lepäillessäni ilmaantui vielä uusia kipeitä paikkoja. Niinpä päätin varata ajan vakuutusyhtiöni sairaalan lääkärille. Seuraavana päivänä ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri diagnosoi minulla olevan aivotärähdyksen, ja määräsi minut pään ja kaularangan magneettikuvauksiin. En kuitenkaan päässyt heti kuviin, sillä ensin piti selvittää, kuka korvaisi kuvaukset. Onnettomuutta seuraavina päivinä silmissäni oli outoa tahatonta räpsyntää, sanat olivat hukassa ja kävelin pitkin seiniä. Kipeänä ja valtavan huonovointisena jouduin hoitamaan jättimäistä puhelinrumbaa. Omasta vakuutusyhtiöstäni ilmoitettiin, että vahingot tulisi korvata taksifirman vakuutuksesta. Soitin siis Mavo Oy:n numeroon. Naisääni vastasi. Kun esitin asiani, hän kertoi kuulleensa, että olin ajanut kovalla vauhdilla alas nostimen lavalta. Perätön syytös tuntui todella pahalta ja pyysin saada puhua toimitusjohtajan kanssa. Toimitusjohtaja syytti myöskin minun itse aiheuttaneen onnettomuuden, eikä suostunut antamaan heidän vakuutusyhtiönsä tietoja. Minkäänlaista pahoittelua hän ei esittänyt, eikä ole tähän päivään mennessä sitä tehnyt. Jouduin soittelemaan tuntikausia useamman päivän ajan maksullisiin palvelunumeroihin selvittäessäni asioita. Lopulta selvisi HUSin apuvälineyksikköön soittaessani, että tällaisessa tapauksessa liikennevakuutuskeskus (jatkossa LVK) korvaa henkilövahingot. Tein sähköisen vahinkoilmoituksen, jonka jälkeen kuuden viikon ajan jouduin kyselemään vähintään viikoittain maksusitoumuksen perään. Pohjola sairaalan lääkäri, joka oli diagnosoinut aivotärähdykseni, tuntui tekevän työnsä minimi vaivannäöllä (vastaava vaikutelma syntyi vastaanotolla), joten kirjaukset olivat vajavaisia. Niinpä LVK hylkäsi ensi pään kuvauksen. Pyysin uuden lausunnon, jonka posti ilmeisesti hukkasi. Lopulta kuuden viikon odotuksen jälkeen sain maksusitoumukset ja pääsin magneettikuvauksiin. Kuvien tulosten kuulemisessa, lääkäri arvioi, että niissä olisi voinut näkyä vaurioita, mikäli kuvat olisi otettu kahden viikon sisällä onnettomuudesta. Onneksi kuitenkaan mitään vakavampaa kuin aivotärähdys ei löytynyt, sillä muuten puolentoista kuukauden viive olisi voinut olla kohtalokas.
Viiveellä otettujen kuvien perusteella LVK päätti evätä hakemani korvaukset onnettomuudesta. Päätös tuntui minusta epäoikeudenmukaiselle, sillä mikään muukaan taho ei ottanut vastuuta tapahtuneesta. Onnettomuuden seuraukset olisivat voineet olla kohtalokkaat, eivätkä nämäkään kolhut vointiani kohentaneet. Onnettomuuden jälkeen kärsin mm. entistä vaikeammista niskakivuista ja hermosäryistä.
Moponi oli onnettomuuden jälkeen kuukauden tutkittavana, mutta mitään vikaa sen toiminnasta ei löytynyt. Vaikka olenkin liikuntarajoitteinen, pää ja käsien motoriikka toimivat. Huolissani olen huonokuntoisemmista apuvälineiden käyttäjistä: Miten he voivat matkustaa turvallisesti invatakseilla, jos nostimen lavalta voi tipahtaa äärimmäisen hallitusti ja huolellisesti toimiva invamopon kuljettaja?
Loputon väsytystaistelu
Onnettomuuden selvittely ei jäänyt vuoden -21 loppukesään. Mainittakoon, että tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen perustamista, minkä vuoksi jutussa viitataan Espoon kaupungin vammaispalveluihin ja vahingon tapahtumisen aikana voimassa olleisiin ohjeistuksiin. Vielä tuolloin Espoon Kulkukeskus totesi nettisivuillaan juhlavasti Kulkukeskuksen tarjoavan sujuvaa ja turvallista kuljetuspalvelua vanhuksille ja vammaisille vuorokauden ympäri vuoden jokaisena päivänä. Lisäksi siellä neuvottiin reklamaatiotapauksissa olemaan yhteydessä Kulkukeskukseen ja hakemaan korvauksia vahingoista. (Sittemmin kirjaus on sieltä poistettu.) Minun tapauksessani tuo palvelulupaus ei toteutunut ja Espoon kaupunki palvelusta vastaavana tahona laiminlöi vastuunsa. Tätä nykyä Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen vammaispalvelut vastaa viime kädessä alueensa kuljetuspalveluista sekä käyttämiensä palveluntuottajien mahdollisista virheistä ja laiminlyönneistä.
Asiani käsittelyä lykättiin Espoon kaupungin vammaispalveluiden, Espoon Logistiikan, Mavo Oy:n sekä Espoon Kulkukeskuksen taholta toistuvista yhteydenotoistani huolimatta. Kulkukeskus vältteli asian käsittelyä vastaillen yhteydenottoihini milloin mitenkin: Toisinaan asiani luvattiin tutkia ja korvauspyyntö käsitellä. Toisinaan reklamaationi kerrottiin ohjatun kunnalle ja heidän sieltä kunnasta ottavan minuun yhteyttä. Yhteydenottoa ei koskaan tullut ja “kuntaan” oli hankala ottaa yhteyttäkään. Joihinkin viesteihini en saanut mitään vastausta. Sittemmin Kulkukeskus sysäsi asian käsittelyvastuun minulle ohjeistamalla minut käsittelemään asia kuljetusfirman kanssa. (Tätähän olin jo yrittänyt tuloksetta heti onnettomuuden tapahduttua.) Lopulta Kulkukeskus päätyi toistelemaan “mantraa”: "Kuljetusyrityksen vakuutusyhtiö on käsitellyt vahinkoilmoituksen omien prosessiensa mukaisesti antaen vastauksensa. Mikäli olette tyytymätön tehtyyn päätökseen, voitte jatkaa asian tiimoilta Mavo Oy:n kanssa.” Päätöstä, johon Kulkukeskus viittasi, en ole tähän päivään mennessä saanut, lukuisista pyynnöistäni huolimatta.
Olin ollut yhteydessä Espoon vammaispalveluihin jo pian onnettomuuden jälkeen saamatta apua asian selvittelyyn. Puolentoista vuoden jatkuvan työtaakan ja harmin jälkeen, pyysin Vammaispalveluilta uudelleen apua toiveissa saattaa asia viimein päätökseen. Tällöin Vammaispalvelun vastauksessa todettiin: "Välitän viestisi Kulkukeskukseen, sekä Espoon Logistiikkaan, joka seuraa Kulkukeskuksen toimintaa”. Kun Logistiikka pysyi vaiti, ja Vammaispalvelutkin vaikenivat toistuvista yhteydenotoistani huolimatta, päädyin pyytämään Invalidiliitosta lainopillista neuvoa.
Kuin järjetön mä oisin?
Lakimiehen kanssa laadimme kirjelmän. Kirjelmässä vaadittiin, että Länsi-Uudenmaan vammaispalvelun tulisi viipymättä ryhtyä selvittämään asiaani perinpohjaisesti ja otettava yhteys minuun taannoisen vahingon korvaamiseksi. Kolmisen kuukautta kirjelmän lähettämisen jälkeen, sain postia Vammaissosiaalityön yksiköstä. Asiani oli otettu käsiteltäväksi muistutuksena. Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue oli vastauksen mukaan käsitellyt asiaa Mavon kanssa. Mavo oli mm. kiistänyt auton pysäköinnin kaltevalle alustalle, vaikka tämä oli seikka, jonka ensihoitajat nimenomaan huomioivat tapahtumapaikalla. Mavo oli myös vakuuttanut nostimensa takalaudan olleen kunnossa ja syytti minun ajaneen tahallani päin takalautaa, niin että se oli rikkoutunut. Lisäksi Mavo oli väittänyt toimittaneensa vakuutusyhtiönsä tiedot käymässämme puhelinkeskustelussa. Asiasta ei kirjeen mukaan myöskään ollut minulle toimitettavissa olevaa vakuutusyhtiön päätöstä, sillä en ollut hakenut korvausta, kuten he olivat olettaneet minun tehneen. Kulkukeskuksen vastaukset vakuutusyhtiön päätöksestä olivat siis tämän mukaan täyttä hölynpölyä ja harhauttamista. Kysymyksiä toki herättää, miten Mavo voi todistaa takalaudan olleen kunnossa juuri ennen onnettomuutta? Mavon lausunto, jossa minun kuvailtiin ajaneen tahallisesti, kovalla vauhdilla alas nostimelta, kyseenalaistaa mielestäni henkisen kyvykkyyteni ja tasapainon: Mikäli haluaisin päästä hengestäni, ei invamopolla taksin nostimelta peruuttaminen olisi ensimmäinen vaihtoehto. Sanoin kuvaamattoman loukkaavalta tuntuu se, ettei Vammaissosiaalityössä olla vaivauduttu kuulemaan lainkaan minun versiotani tapahtumista ja uskotaan minun toimineen noin järjenvastaisesti! Ei edes vaikka minulla oli mukanani avustaja, joka olisi voinut todistaa kertomukseni todeksi.
Vammaissosiaalityön päällikön allekirjoittaman kirjeen lopussa minulle toimitettiin viimein Mavon vahinkonumero ja kehotettiin hakemaan korvausta sitä kautta. Tein korvaushakemuksen ja sain nopeasti hylkäävän päätöksen. Tälläkin kertaa vahinkoon liittyvät tiedot oli taksifirman versio tapahtumista. Vakuutusyhtiön mukaan olin peruuttanut tilanteessa, jolloin olisi pitänyt ajaa eteenpäin.
Loppuvuodesta -23 Lakimieheni laati vielä palautteen, jossa nostettiin esiin harmini siitä, että asiassa uskottiin yksinomaan Mavo Oy:n näkemyksiä vaikka ne poikkesivat merkittävästi minun ja pitkäaikaisen henkilökohtaisen avustajani yhtäpitävästä kertomuksesta. Lakimies antoi myös palautetta kuljetuspalvelujen tuottajiin kohdistetun kritiikin painamisesta villaisella. Tällöin on vaarana, että kuljetuspalveluille asetetut kriteerit jäävät täyttymättä. Vastaukseksi sain Vammaissosiaalityön päälliköltä pahoittelun siitä, ettei kuljetustapahtuma vastannut odotuksiani, ja toivoteltiin mukavaa jatkoa.
Nostimet vailla valvontaa
Fyysiset vammat paranivat hiljalleen, mutta jäljelle on jäänyt psyykkinen pelko käyttää invatakseja. Tämän vuoksi mahdollisuuteni käyttää kuljetuspalveluja ovat käytännössä vaikeutuneet ja sitä myötä mahdollisuudet osallistua kuljetuspalvelujen tarkoittamalla tavalla yhdenvertaisesti yhteiskunnan toimintaan ovat kaventuneet merkittävästi. Onnettomuudessa oli ainekset todella vakavaan vammautumiseen tai jopa menehtymiseeni. Onnettomuus olisi kaiketi voitu sekä minun että useiden haastattelemieni asiantuntijoiden näkemysten mukaan välttää, mikäli inva-auton nostin olisi ollut asianmukaisessa kunnossa ja kuljettajalla riittävä ammattiosaaminen. On todella vaarallista, että Traficomilta saamani selvityksen mukaan näiden henkilönostimien kuntoa ei valvo kuin kuljetusfirma itse (jos siis valvoo). Niitä ei esimerkiksi tarkisteta katsastuksessa. Ehjän nostimen takalauta ei anna periksi, vaikka sitä päin sattuisikin ajamaan. Me kaikki apuvälineiden kanssa liikkuvat olemme vaarassa joutua vastaaviin, jopa hengenvaarallisiin onnettomuuksiin. Siksi näen, että mahdollisimman monen tulisi kuulla tapahtuneesta. En pistäisi myöskään pahakseni, jos joku lopulta löytäisi henkisen selkärankansa ja ottaisi vastuun tapahtumista. Tai pyytäisi edes anteeksi.
