lauantai 16. helmikuuta 2019

Espoon terveyspalvelut hoi, mikä maksaa?


Olen 37-vuotias espoolainen opettaja, jonka ylin niskanikama on virheasennossa aiheuttaen sietämättömän voimakkaita päänsärkyjä, asentorajoituksia, kaularangan kipuja ja ajoittain jopa nielemisvaikeuksia. Nykyinen menestyksekäs hoitosuhde yksityiseen omt-fysioterapeuttiin on alkanut kolme vuotta sitten. Sitä ennen olen hakenut apua, sitä löytämättä, parin vuoden ajan Espoon alueelta sekä julkiselta että yksityiseltä puolelta.

Vuosi sitten Keva myönsi minulle määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen, ja vammaistuki (jolla kustansin omt-fysioterapian) vaihtui hoitotueksi kattaen viikoittaisen hoidon. Kesällä 2015 Kela tiukensi eläkkeensaajan hoitotuen myöntämisen kriteerejä. Aiemmin olin saanut ylintä hoitotukea, ja nyt hakemukseni on hylätty kahdesti siitä huolimatta, että huippufysiatri on todennut hoitosuhteen jatkumisen nykyiseen omt-fysioterapeuttiini aivan välttämättömänä. 84 euron euron viikoittainen menoerä on kerta kaikkiaan liikaa kuntoutustuen varassa elävälle, kun Kelan tuki oli ainoastaan 8 euroa/hoitokerta.   

Etsiessäni ratkaisua hoidon rahoittamiseen kuulin, että joissain pääkaupunkiseudun kunnissa myönnetään maksusitoumuksia omt-fysioterapiaan. Niinpä jätin yhteydenottopyynnön Espoon kaupungin kuntoutussuunnittelijalle. Kuntoutussuunnittelija kuunteli asiani ja neuvoi sitten varaamaan ajan terveyskeskusfysioterapiaan hoidon tarpeen arviointia varten, sillä maksusitoumusta varten tarvittiin fysioterapeutin lausunto. Niin sitten varasin ajan ja kolmen viikon kuluttua terveysaseman fysioterapeutti totesi, ettei heillä ole riittävää asiantuntemusta minun auttamiseen, vaan tarvitsin ehdottomasti omt-fysioterapiaa.  

Muutaman viikon kuluttua jätin jälleen yhteydenottopyynnön kuntoutussuunnittelijalle tiedustellakseni, miten asiani oli edennyt. Kävi ilmi, ettei minut arvioinut fysioterapeutti ollutkaan ollut sovitusti yhteydessä kuntoutussuunnittelijaan, joten asiaan piti palata uudemman kerran. Tällöin samainen Espoon kaupungin kuntoutussuunnittelija, joka oli aiemmin neuvonut minut maksulliselle arviokäynnille, kertoikin nyt, ettei hän ole lainkaan se henkilö, joka näistä asioista päättää, vaan päätökset ovat fysioterapian osastonhoitajan vastuulla. Pöllämystyneenä jätin soittopyynnön osastonhoitajalle. 

Parin viikon kuluttua sain puhelun fysioterapian osastonhoitajalta, joka selitti, että omt-fysioterapia ei kuulu Espoon kaupungin palveluvalikoimaan.  Tiedustelin, oliko osastonhoitaja lukenut paperini ja oliko hän tietoinen siitä, miten vaikea tilanne kohdallani on. Ei hän ollut, eikä tuntunut olevan halukas tapaukseeni tutustumaankaan. Puolisen tuntia aneltuani hän lopulta suostui tilaamaan paperini ja keskustelemaan ylilääkärin kanssa mahdollisuudesta tehdä poikkeus ja myöntää maksusitoumus. 

Jälleen kului joitakin viikkoja, kun uusi puhelu osastonhoitajalta tuli. Minulle kerrottiin jälleen, että maksusitoumuksen voivat saada vain potilaat, jotka eivät pääse kotoa poistumaan.  Riippumatta siitä, miten vaikea tilanne on, tapauskohtainen harkinta tuntui olevan mahdoton ajatus. Onko asia tosiaan näin? Ihmistä parhaassa työiässä ei auteta. Ei auteta ihmistä, joka kärsii. Tai ei kärsi, nimittäin istua vaikkapa bussissa, kun kaamea paine niskassa tuntuu räjäyttävän sen. Paine, joka katoaa taitavan omt-fysioterapeutin käsittelyssä ja tuo helpotuksen. Helpotuksen, jota ei mikään kipupiikki tai jumppaliike voi antaa. Molempia on nimittäin kokeiltu. Useampaankin kertaan. Kerran maattiin jopa viikko osastolla päänsärkyä rauhoittelemassa. Mutta vain nuo taitavat kädet voivat auttaa. Tai voisivat. 

Espoon kaupunki ei ole minun sairauteni hoitoon liiemmin satsannut. Erikoissairaanhoidosta ei löytynyt osaamista oikean diagnoosin löytämiseksi, joten omalla rahalla olen hoitoni joutunut hakemaan yksityiseltä sektorilta. Tarpeellisia kuvantamistutkimuksia ei myöskään ole kaupunki rahoittanut, sillä ne eivät julkisen sektorin mukaan olleet tarpeen. Ilman näitä omalla rahalla rahoittamiani tutkimuksia, oikea diagnoosi ei olisi kuitenkaan löytynyt. Omt-fysioterapia, ainoa hoito, josta on ollut apua, on sekin vaatinut oman tyhjyyttään ammottavan kukkaron nyörien avaamista. Tuntuu todella epäreilulle, että monet muut vaikeat sairaudet hoidetaan yhteiskunnan varoin, mutta tällaisen nuore(hko)n ihmisen tuki- ja liikuntaelinsairauden tutkimus ja hoito ovat täysin oman maksukyvyn varassa. Näin ainakin meillä täällä Espoossa. 

Kiitollinen olen kuitenkin kaikista niistä oman erikoisalansa huippuosaajista, jotka ovat minua auttaneet. Suurella sydämellä varustetut huippuammattilaiset ovat löytyneet kuin ihmeen kaupalla, vaikkakin omalla kustannuksella. Mutta täytyy sanoa, että rahoilleen on saanut vastinetta. Ei kylläkään verorahoille, vaan niille pienistä eläketuloista ja vanhempien kukkarosta kokoon kerätyille. Kiitos Satu Palo (Auron OMT keskus), Jukka Pekka Kouri ja Maija Haanpää (Orton).    

Riimejä riimeittä syyskuulta -16

3.9.2016

Olen lähdössä aamulenkille. Puhisen. Kiukuttaa niin vietävästi. Kuljemme metsän halki. Koirat
hyppelevät yli puunrunkojen ja tasapainoilevat niillä. Yks kaks huomaan hymyileväni.

 4.9.
Loppukesän auringonsäteet muodostavat kuvioita altaan pohjaan, kun sukellan kohti ilta-aurinkoa. Lämpimässä vedessä liukuminen tuntuu ihanalle. Sitten kellun selälläni ja katselen pilviä, jotka vaeltavat kirkkaan sinisellä taivaalla. Niskan alle taivuttamani patukka kelluttaa. Pienet laineet keinuttavat. Välillä vatsalla tuntuu alkusyksyn vilpoisa ilma. Rentoutan vielä raajojani. Mikään ei voisi tuntua paremmalta.

Laskeudun syvään altaaseen patukan varaan. Ojentaudun patukan päälle ja kauhon kevyesti vettä toisella kädellä. Jalat liplattavat kevyesti. Hetken tunnen kehossani huumaavan voiman, jollaista olen tuntenut viimeksi vuosia sitten urheillessani. Valtava kaipuu riipaisee. Ponnistelen liikaa. En välitä hetkeen huomisesta.
Kädet ja jalat tuntuvat tyystin voimattomilta, kun nousen altaasta. Tiedän maksavani nautinnosta ensi yönä ja tulevina päivinä. Tuskin ehdin kotiin, kun reisiä jo särkee. Aamulla tuntuu kuin koko kehoa olisi läpytelty yöllä lekalla.

6.9. Aamukävelyllä t-paidassa. Kesä on tullut takaisin. Jos nyt kuolisin, kuolisin onnellisena. Olen elänyt elämäni hyvin. Mitään ei ole puuttunut.

10.9. Viimeinen päivä työsuhteessa Kirkkonummeen.

Ystäväni 6 tunnin ikäinen lapsi sai minut purskahtamaan itkuun. Tästä kokemuksestako jään kokonaan paitsi?

Raihnaisia riimejä riimeittä kesältä -16

Kesän kääntyessä hiljalleen kohti syksyä

Välillä kiukustun kipeään kroppaani, joka ei anna tehdä juuri mitään. Jopa kirjoittaminen, jota rakastan, on fyysisesti vaikeaa. Löysin vihkon, johon olin kirjoitellut hetken tunnelmia kesän ja syksyn 2016 ajalta. Pidin vihkoa tuolloin sängyn vieressä yöpöydällä. Mielessä kävi joskus runomainen teos kipeän elämästä. Ajatus on jäänyt, mutta päätin kuitenkin julkaista nuo hetken kuvaukseni kera kuvituksen blogissani.



Katson koiraa, joka läähättää pedillään. Koira on jo vanha. Sattuukohan sitäkin?






Jokainen tehtävä on kamppailu. Isompi tai pienempi.

Miksi sairaiden ylle sovitellaan niin usein sankarin viittaa? Eihän siinä ole kuin yksi vaihtoehto: Selvitä jotenkin eteenpäin. Päivä kerrallaan.



Olen metsässä koirieni kanssa. Polulla sätkyttelee koppakuoriainen selällään. Päätän auttaa "miestä mäessä" ja ojennan sille kävyn. Väristyksen tuntein poistun paikalta ja mietin, mahtoiko se päästä jaloilleen.







Näin unta: Sattuu tosi kovaa. 1-2-3-4-5, lasken lääkkeitä kämmenelleni. Herään. Kipu ei ollutkaan unta. Nostan jalat tyynykasan päälle ja odotan, että kipu hieman talttuu. Kömmin keittiöön. Murennan poretabletin ja tipautan vesilasiin. Odotan, että sihinä lakkaa. 1-2-3-4-5. Kulautan juoman alas ja irvistän vähän. Käyn jälleen makuulle. Silitän vieressäni tuhisevan koiran päätä. Se ihmettelee, miksi sen unta häiritään. 1-2-3-4-5. Raukeus leviää kivistävään kroppaan. Tuntuu pehmeältä. Kipu vaimenee ja nukahdan.



Olin tänään fysioterapeuttisessa hoidossa. Makaan vuoteella. Päänahkaa kiristää, kroppaa kivistää. Mieli on odottava: Huomisen yli kun mennään, voin taas paremmin.


Vastustaa. Taistelu välttämättömän tekniikan (l.tietokoneen) kanssa vie voimat tyystin. Ja pilaa eilisen hoidon hienot tulokset! Mur.


Makaan sängyssä kesäiltana. Ikkuna on auki. Siirrän verhon syrjään, jotta raikas tuulahdus pääsee kasvoilleni. Illan tuuli tuudittaa, silittää kasvojani. En tunne kipua, tunnen vain kosketuksen.


Kesä, älä mene pois! Sinä hellit kivistävää vartaloani. Annat sen levätä. Tänä kesänä en tuntenut itseäni yksinäiseksi hetkeäkään. Miksi pitää syksyn tulla? Taas alkaa loputtomalta tuntuvat pimeys, jonka hellittäessä olemme kuin myyriä, jotka sokaistuvat päivänvaloon noustessaan. Koulut alkavat kohta. Minulla on iso ikävä oppilaita.