Olen 37-vuotias espoolainen opettaja, jonka ylin niskanikama on virheasennossa aiheuttaen sietämättömän voimakkaita päänsärkyjä, asentorajoituksia, kaularangan kipuja ja ajoittain jopa nielemisvaikeuksia. Nykyinen menestyksekäs hoitosuhde yksityiseen omt-fysioterapeuttiin on alkanut kolme vuotta sitten. Sitä ennen olen hakenut apua, sitä löytämättä, parin vuoden ajan Espoon alueelta sekä julkiselta että yksityiseltä puolelta.
Vuosi sitten Keva myönsi minulle määräaikaisen
työkyvyttömyyseläkkeen, ja vammaistuki (jolla kustansin omt-fysioterapian)
vaihtui hoitotueksi kattaen viikoittaisen hoidon. Kesällä 2015 Kela tiukensi eläkkeensaajan
hoitotuen myöntämisen kriteerejä. Aiemmin olin saanut ylintä hoitotukea, ja nyt
hakemukseni on hylätty kahdesti siitä huolimatta, että huippufysiatri on
todennut hoitosuhteen jatkumisen nykyiseen omt-fysioterapeuttiini aivan
välttämättömänä. 84 euron euron viikoittainen menoerä on kerta kaikkiaan liikaa
kuntoutustuen varassa elävälle, kun Kelan tuki oli ainoastaan 8 euroa/hoitokerta.
Etsiessäni ratkaisua hoidon rahoittamiseen kuulin, että joissain
pääkaupunkiseudun kunnissa myönnetään maksusitoumuksia omt-fysioterapiaan.
Niinpä jätin yhteydenottopyynnön Espoon kaupungin kuntoutussuunnittelijalle.
Kuntoutussuunnittelija kuunteli asiani ja neuvoi sitten varaamaan ajan
terveyskeskusfysioterapiaan hoidon tarpeen arviointia varten, sillä
maksusitoumusta varten tarvittiin fysioterapeutin lausunto. Niin sitten varasin
ajan ja kolmen viikon kuluttua terveysaseman fysioterapeutti totesi, ettei
heillä ole riittävää asiantuntemusta minun auttamiseen, vaan tarvitsin
ehdottomasti omt-fysioterapiaa.
Muutaman viikon kuluttua jätin jälleen yhteydenottopyynnön kuntoutussuunnittelijalle
tiedustellakseni, miten asiani oli edennyt. Kävi ilmi, ettei minut arvioinut
fysioterapeutti ollutkaan ollut sovitusti yhteydessä kuntoutussuunnittelijaan,
joten asiaan piti palata uudemman kerran. Tällöin samainen Espoon kaupungin
kuntoutussuunnittelija, joka oli aiemmin neuvonut minut maksulliselle arviokäynnille,
kertoikin nyt, ettei hän ole lainkaan se henkilö, joka näistä asioista päättää,
vaan päätökset ovat fysioterapian osastonhoitajan vastuulla. Pöllämystyneenä
jätin soittopyynnön osastonhoitajalle.
Parin viikon kuluttua sain puhelun fysioterapian osastonhoitajalta,
joka selitti, että omt-fysioterapia ei kuulu Espoon kaupungin
palveluvalikoimaan. Tiedustelin, oliko osastonhoitaja
lukenut paperini ja oliko hän tietoinen siitä, miten vaikea tilanne kohdallani
on. Ei hän ollut, eikä tuntunut olevan halukas tapaukseeni tutustumaankaan.
Puolisen tuntia aneltuani hän lopulta suostui tilaamaan paperini ja keskustelemaan
ylilääkärin kanssa mahdollisuudesta tehdä poikkeus ja myöntää maksusitoumus.
Jälleen kului joitakin viikkoja, kun uusi puhelu
osastonhoitajalta tuli. Minulle kerrottiin jälleen, että maksusitoumuksen
voivat saada vain potilaat, jotka eivät pääse kotoa poistumaan. Riippumatta siitä, miten vaikea tilanne on, tapauskohtainen
harkinta tuntui olevan mahdoton ajatus. Onko asia tosiaan näin? Ihmistä
parhaassa työiässä ei auteta. Ei auteta ihmistä, joka kärsii. Tai ei kärsi,
nimittäin istua vaikkapa bussissa, kun kaamea paine niskassa tuntuu räjäyttävän
sen. Paine, joka katoaa taitavan omt-fysioterapeutin käsittelyssä ja tuo
helpotuksen. Helpotuksen, jota ei mikään kipupiikki tai jumppaliike voi antaa.
Molempia on nimittäin kokeiltu. Useampaankin kertaan. Kerran maattiin jopa
viikko osastolla päänsärkyä rauhoittelemassa. Mutta vain nuo taitavat kädet
voivat auttaa. Tai voisivat.
Espoon kaupunki ei ole minun sairauteni hoitoon liiemmin
satsannut. Erikoissairaanhoidosta ei löytynyt osaamista oikean diagnoosin
löytämiseksi, joten omalla rahalla olen hoitoni joutunut hakemaan yksityiseltä
sektorilta. Tarpeellisia kuvantamistutkimuksia ei myöskään ole kaupunki
rahoittanut, sillä ne eivät julkisen sektorin mukaan olleet tarpeen. Ilman
näitä omalla rahalla rahoittamiani tutkimuksia, oikea diagnoosi ei olisi
kuitenkaan löytynyt. Omt-fysioterapia, ainoa hoito, josta on ollut apua, on
sekin vaatinut oman tyhjyyttään ammottavan kukkaron nyörien avaamista. Tuntuu
todella epäreilulle, että monet muut vaikeat sairaudet hoidetaan yhteiskunnan
varoin, mutta tällaisen nuore(hko)n ihmisen tuki- ja liikuntaelinsairauden tutkimus
ja hoito ovat täysin oman maksukyvyn varassa. Näin ainakin meillä täällä
Espoossa.
Kiitollinen olen kuitenkin kaikista niistä oman erikoisalansa
huippuosaajista, jotka ovat minua auttaneet. Suurella sydämellä varustetut
huippuammattilaiset ovat löytyneet kuin ihmeen kaupalla, vaikkakin omalla
kustannuksella. Mutta täytyy sanoa, että rahoilleen on saanut vastinetta. Ei kylläkään
verorahoille, vaan niille pienistä eläketuloista ja vanhempien kukkarosta
kokoon kerätyille. Kiitos Satu Palo (Auron OMT keskus), Jukka Pekka Kouri ja
Maija Haanpää (Orton).