lauantai 16. helmikuuta 2019

Raihnaisia riimejä riimeittä kesältä -16

Kesän kääntyessä hiljalleen kohti syksyä

Välillä kiukustun kipeään kroppaani, joka ei anna tehdä juuri mitään. Jopa kirjoittaminen, jota rakastan, on fyysisesti vaikeaa. Löysin vihkon, johon olin kirjoitellut hetken tunnelmia kesän ja syksyn 2016 ajalta. Pidin vihkoa tuolloin sängyn vieressä yöpöydällä. Mielessä kävi joskus runomainen teos kipeän elämästä. Ajatus on jäänyt, mutta päätin kuitenkin julkaista nuo hetken kuvaukseni kera kuvituksen blogissani.



Katson koiraa, joka läähättää pedillään. Koira on jo vanha. Sattuukohan sitäkin?






Jokainen tehtävä on kamppailu. Isompi tai pienempi.

Miksi sairaiden ylle sovitellaan niin usein sankarin viittaa? Eihän siinä ole kuin yksi vaihtoehto: Selvitä jotenkin eteenpäin. Päivä kerrallaan.



Olen metsässä koirieni kanssa. Polulla sätkyttelee koppakuoriainen selällään. Päätän auttaa "miestä mäessä" ja ojennan sille kävyn. Väristyksen tuntein poistun paikalta ja mietin, mahtoiko se päästä jaloilleen.







Näin unta: Sattuu tosi kovaa. 1-2-3-4-5, lasken lääkkeitä kämmenelleni. Herään. Kipu ei ollutkaan unta. Nostan jalat tyynykasan päälle ja odotan, että kipu hieman talttuu. Kömmin keittiöön. Murennan poretabletin ja tipautan vesilasiin. Odotan, että sihinä lakkaa. 1-2-3-4-5. Kulautan juoman alas ja irvistän vähän. Käyn jälleen makuulle. Silitän vieressäni tuhisevan koiran päätä. Se ihmettelee, miksi sen unta häiritään. 1-2-3-4-5. Raukeus leviää kivistävään kroppaan. Tuntuu pehmeältä. Kipu vaimenee ja nukahdan.



Olin tänään fysioterapeuttisessa hoidossa. Makaan vuoteella. Päänahkaa kiristää, kroppaa kivistää. Mieli on odottava: Huomisen yli kun mennään, voin taas paremmin.


Vastustaa. Taistelu välttämättömän tekniikan (l.tietokoneen) kanssa vie voimat tyystin. Ja pilaa eilisen hoidon hienot tulokset! Mur.


Makaan sängyssä kesäiltana. Ikkuna on auki. Siirrän verhon syrjään, jotta raikas tuulahdus pääsee kasvoilleni. Illan tuuli tuudittaa, silittää kasvojani. En tunne kipua, tunnen vain kosketuksen.


Kesä, älä mene pois! Sinä hellit kivistävää vartaloani. Annat sen levätä. Tänä kesänä en tuntenut itseäni yksinäiseksi hetkeäkään. Miksi pitää syksyn tulla? Taas alkaa loputtomalta tuntuvat pimeys, jonka hellittäessä olemme kuin myyriä, jotka sokaistuvat päivänvaloon noustessaan. Koulut alkavat kohta. Minulla on iso ikävä oppilaita.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti