perjantai 29. huhtikuuta 2016

Miten paksu lompakko vaaditaan hyvään hoitoon Suomessa?

Puntarissa tasa-arvo hoidon saamisessa

Espoon kaupungin eväämä kipeästi tarvitsemani omt-fysioterapia on kirvoittanut minut pohtimaan kansalaisten yhdenvertaisuutta hoidon saamisessa. Lähipiirini ja osin omienkin kokemusteni mukaan akuuttihoito Suomessa on hyvää, ellei jopa erinomaista. Jos ihmisellä on "oikeasti" hätä, siis henkeä uhkaava tilanne, hoitoa saa ja nopeasti. Ainakin näin ruuhka-Suomessa asuvan näkövinkkelistä. En halua myöskään soimia perusterveydenhuollon henkilöstöä, sillä heidän kätensä ovat yhä tiukemmin sidotut. Aina vain useammin kuulee asioidessaan (missä tahansa) terveyspalveluissa lausahduksen: "Suosittelen yksityiselle menemistä, jos se vain on taloudellisesti mahdollista." Yksittäisiä alan toimijoita sen sijaan soimin aika ajoin uskalluksen tai tahtotilan puutteesta. Mutta onneksi on niitäkin, jotka tahtovat ja uskaltavat.

Askartelin oheisen kuvan havainnollistaakseni terveydenhuollon toimivuutta (yhden) tuki- ja liikuntaelinsairaan näkökulmasta. Kuvassa on kolme kukkaroa, joihin olen koonnut omalla/vanhempien ja työnantajan rahalla sekä verovaroin maksetut tutkimukset ja hoidot. Viiva keskellä kuvaa erottaa toisistaan hyödylliseksi ja hyödyttömäksi kokemani tutkimukset ja hoidot. Vihreässä kukkarossa oleva omt-fysioterapia on laskettu sekä vuositasolla että aikana, jona olen palvelua tarvinnut. Hurjalta näyttävästä summasta KELA on korvannut suurimman osan aina kesäkuun 2015 loppuun saakka, jolloin rahahanat sulkeutuivat tyystin hoitotukeen tehtyjen heikennysten myötä. Huomioitava toki on, että sekä minä itse että äiti ja isä osallistumme kaikkien muiden veronmaksajien tavoin myöskin verovaroin kustannetun hoidon rahoittamiseen.

Sairauteni alkuvaiheessa minulle tehdyt tutkimukset ja hoito kuluttivat varoja julkisen terveydenhuollon laarista. Kun vastauksia ei löytynyt julkisesta erikoissairaanhoidostakaan minut työnnettiin takaisin perusterveydenhuollon asiakkaaksi vailla apua oireisiin. Tuolloin oli jo ilmennyt uusiakin oireita, joista kerroin huoleni hoitopuhelussa erikoislääkärin kanssa. Erikoislääkäri ei ottanut kantaa uusiin vaivoihini, vaan kehotti minua olemaan yhteydessä omaan terveysasemaan. Hänen mukaansa erikoissairaanhoito hoitaa vain yhtä ongelmaa kerrallaan huolimatta siitä, että uudet vaivani olisivat kuuluneet samaan erikoisalaan kuin vanhatkin. Alusta olisi kierros aloitettava siis, jos olisin siihen suostunut.

Työterveyden kautta olen päässyt muutamia kertoja erikoislääkäreitä tapaamaan. Työterveydestä sain myös  lähetteen HUSin Kipuklinikalle sekä työfysioterapeutille, joka likimain halvaannutti raajani jumppaohjeillaan. Tunnon palauduttua päätin hakeutua omt-fysioterapiaan (Omt-fysioterapeuteilla pidempi ja syvällisempi koulutus kuin "tavallisilla" fysioterapeuteilla.),  ja sillä tiellä olen edelleen. Työterveyshuollon tehtäväksi on jäänyt lähinnä työkykyneuvotteluista vastaaminen ja kannanotot työkykyyn yksityissektorin tekemien arvioiden pohjalta. Kiitoksen työterveyshuolto ansaitsee tuesta paikoin jäätävissäkin neuvotteluissa.  

Oikeiden asiantuntijoiden löydyttyä lopulta - onnellisten sattumien ja auttajien hyvän tahdon myötä - osoittautuivat julkisen terveydenhuollon kuvantamistutkimukset riittämättömiksi. Niinpä toimitin julkisen lausunnot uusien, omalla rahalla tehtyjen kuvantamistutkimusten päätteeksi uudelleen lausuttaviksi huippuradiologille ja maksoin lausunnon omalla rahalla, tietenkin. Uusien lausuntojen myötä alkoi totuus lopulta valjeta. Omalla rahalla piti hankkia myös KEVAssa todesta otettavat lausunnot työkyvystä. Ja suurimpana palana kakusta tietenkin kuntoutus, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa viikoittaista omt-fysioterapiaa. Julkisen puolen toimijoista kiitosta ansaitsee jossain määrin HUSin Kipuklinikka, ihanat toimintaterapeutit Jorvissa sekä TAYSin lihastautitutkimusyksikkö, jonne lopulta pääsin -kuinkas muutenkaan kuin yksityisen neurologin lähettämänä. 

Summa summarum: Ei tarvitse olla kummoinen sote-asiantuntija todetakseen, että minun tapauksessani tutkimukset ja hoidot on maksettu tuplasti ellei jopa triplasti. Vapaus valita hoito yksityisen, julkisen (ja kolmannen sektorin välillä, kuten on mediassa tapana luetella) olisi säästänyt aikaa ja rahaa melkoisesti. Tällöin olisi tarvittu ainoastaan tuo kuvan vihreä kukkaro.  Ehdottomasti suurin menoerä on omt-fysioterapia. Hoito, josta saan tärkeimmän helpotuksen vointiini, on aiheuttanut päänvaivaa jo kohta vuoden ajan. Kymmenen kuukautta olen taistellut oikeudestani tarvitsemaani hoitoon, jota KELA tai Espoon kaupunki, yksi Suomen rikkaimmista, ei suostu tarjoamaan. Aikana, jona ihmiset pitäisi saada tekemään töitä likimain keinolla millä hyvänsä, ihmetystä tieteysti herättää se, ettei työikäisen ihmisen työkyvyn palauttamisesta ole tämän suurempaa huolta. Eli: ei lainkaan huolta.

Kuilu julkisen ja yksityisen sektorin välillä on syvä. Julkinen terveydenhuolto tuntuu kärsivän pahemman luokan alemmuuskompleksista yksityissektoria kohtaan, mikä ilmenee yksityisen sektorin tekemien tutkimusten ja diagnoosien väheksyntänä. Pyynnöistäni huolimatta julkinen sektori ei suostu edes kirjaamaan yksityisen sektorin tekemiä diagnooseja, jolloin julkisen terveydenhuollon tekemät hoitolinjaukset menevät metsään. Eikö kuitenkin potilas ja hänen hyvinvointinsa olisi keskinäistä kilpailua tärkeämpi? Työterveydessä onneksi arvostetaan erikoisosaamista, mikä luultavimmin johtuu siitä, että hekin ovat yksityisiä toimijoita.
Hanna Mäntylä lupaili 6.4.2016 sote-tiedotustilaisuudessa tasa-arvoista hoitoa riippumatta sosioekonomisesta asemasta tai sairaudesta. Sote, I'm waiting for you! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti