Puolisen vuotta sitten, maaliskuussa, oli ensimmäinen sähköpyörätuolini säädetty ja asiaankuuluvat ajoharjoitukset suoritettu. Invataksi odotti apuvälineyksikön pihassa. Olin tähän saakka suhtautunut uuteen kulkupeliin myönteisen odottavasti: Olihan sen tarkoitus mahdollistaa itsenäinen lähikaupassa käynti ja ulkoilu koirieni kanssa. Istuessani invataksin kyydissä tunsin sisuskalujeni kuitenkin musertuvan. Muistan jopa laulun, joka soi radiossa taksin lähtiessä liikkeelle, sillä laulun sanat tuntuivat kuin irvivän tilanteelleni. Kyyneleet kihosivat silmiin ja kurkkua kuristi.
Kotiin saavuttua päätin piristää mieltä lähtemällä ulos kirkkaaseen talvipäivään. Avustajani otti koirat ja minä lähdin matkaan uudella kulkupelilläni paksuihin toppavaatteisiin päästä varpaisiin verhottuna. Kotipihasta puistonlaitaan päästyämme pysähdyimme hetkeksi pohtimaan riittäisikö lumen kantavuus puistossa. Päätimme kokeilla, vaikka hieman epäilyttikin. Emme päässeet pitkällekään, kun pyörä jo hairaisi ikävästi kovaksi tamppaantuneelta polulta. Pienen kikkailun jälkeen matka jatkui, kunnes jymähdimme täysin hankeen. Nyt ei auttanut kuin nousta pois kyydistä. Avustajani aukaisi hätäjarrut ja taiteili tuolin takaisin polulle. Hän ajoi tuolia ohjaimesta sen vierellä kulkien ja minä
kävelin perässä koiria taluttaen. Mahtoi sivustakatsojia ihmetyttää puuhamme!
Koeajo saatiin lopulta päätökseen. Kerran piti vielä pyytää ohikulkijalta apua tuolin saamiseksi lumikynnyksen yli. Kotiin päästyämme olin aivan puhki, kylmissäni ja pettyneenä kulkupeliini, jonka piti toiveideni mukaan olla mahdollisimman ketterä ja maastokelpoinen. Kotona parkkeerasin tuolin vaatehuoneeseen, painoin oven kiinni ja heilautin kättäni siteeraten viime Putous-kauden Mallu Jasmiinaa:
"Möi, möi!"
