My Malta

Sairastuttuani lihastautiin viitisen vuotta sitten pohdin, mitä haaveita minulla olisi vielä toteuttamatta. Kaksi haavetta nousi ylitse muiden: Toinen oli villakoira ja toinen matka, jossa voisin päästä uimaan delfiinien kanssa. Villakoira Fiina muutti meille heti seuraavana vuonna ja matkan päätin toteuttaa täytettyäni 40 vuotta. Nelikymppisiä juhlin sitten alkuvuodesta ja maaliskuussa varasin neljän hengen seurueellemme matkan Maltalle. Siitä alkoi valtava jännitys, joka tuntui viimeisinä viikkoina ihan vatsakipuina. Jännitin niin paljon, miten kroppani selviäisi reissusta. Ajatus sinänsä tuntui jo täysin hullulle -enhän lähtisi Suomessakaan neljän tunnin ajomatkan päähän! Ja nyt minun oli määrä istua tuo aika lentokoneessa lisäten siihen matkan lentokentälle, odotuksen kentällä ja matkan lentokentältä hotellille kohteessamme. Matka oli kuitenkin jo maksettu, joten silmät kiinni ja menoksi!

Täytyy kyllä sanoa, ettei sairaan/vammaisen ihmisen ole helppo poistua maasta. Normaalien järjestelyiden ja säädön lisäksi piti mm.tilata avustajapalvelut lentokentille ja ilmoittaa pyörätuolin mukana olosta mittoineen päivineen. Eniten päänvaivaa aiheutti reseptilääkkeiden mukana olo. Netistä löytyi ristiriitaista tietoa lääkkeiden viennistä, mutta kaikissa kehotettiin jokatapauksessa tarkistamaan maahantuontimääräykset kohdemaasta. Saadakseni nuo tiedot soitin ensin Maltan konsulille Suomessa. Hän ei osannut auttaa ja neuvoi soittamaan Fimeaan, josta neuvottiin soittamaan matkatoimistoon, joka neuvoi taas olemaan yhteydessä Suomen konsuliin Maltalla. Siis mitä ihmettä! Käyvätkö kaikki ulkomaille matkustavat suomalaiset tämän puhelinrumban läpi voidakseen ottaa lääkkeensä mukaan matkalle? Maltan tullin nettisivuillakaan ei mainittu halaistua sanaa lääkkeiden maahanviennistä, joten laitoin tulliin ja Suomen konsulille englanninkieliset viestit. Kumpikaan taho ei ole koskaan vastannut. Facebook-ryhmässä oli varoiteltu jopa mahdollisuudesta joutua paikalliseen tyrmään, mikäli paperit eivät olisi kunnossa, joten huoli asiasta oli suuri. Entä jos rantaloman sijaan istuisinkin maltalaisessa vankilassa?

Paremman tiedon puutteessa toimin yleisten ohjeiden mukaan: Apteekki tulosti minulle englanninkieliset reseptit ja huumaavista lääkkeistä kirjoitettiin Schengen-todistus a' 10€ per lääke. Sitten litistin jokaisen lääkepakkauksen ja pussitin viikon annoksen jokaista lääkettä minigrip-pussiin. Pusseja tuli iso toilet-laukku täyteen, kun mukaan piti ottaa jokapäiväisten lääkkeiden lisäksi kaikki varalla olevat lääkkeet. Nestemäiset lääkkeet piti vielä laittaa erikseen 1 litran minigrip-pussiin.

Lopulta urakka oli hoidettu ja lähtöpäivä koitti. Ajoimme taksilla lentokentän parkkihalliin Finnairilta puhelimessa saamieni ohjeiden mukaan ja etsimme nappia, josta piti pystyä kutsumaan lentokenttäavustaja hakemaan minut pyörätuolilla. Mitään nappia emme löytäneet, joten lähdimme etsimään sitä hissillä alemmasta kerroksesta. Sieltä löytyi puhelin, jolla pystyi soittamaan avustajan paikalle. Tilasin avustajan. Odotimme vartin. Soitin uudestaan. Odotimme jälleen. Soitin uudelleen avustajan perään. 45 minuutin kuluttua saimme avustajan paikalle ja pääsimme lähtöselvitykseen. Jännitin, mitä tapahtuisi, kun käsimatkatavaroiden läpivalaisussa ruudulla näkyisi valtava kasa pillereitä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja pääsimme sujuvasti odottamaan koneeseen pääsyä.

Pyörätuoli-ihmiset otetaan ensimmäisenä sisään koneeseen ja he pääsevät viimeisenä ulos. Minut työnnettiin tuolillani aina koneen ovelle saakka. Siitä jatkoin omin jaloin paikalleni ja pyörätuolini vietiin ruumaan. Avustettavat sijoitetaan koneessa aivan hätäuloskäynnin kohdalle ikkunapaikalle. Minulle oli varattu penkki 9A. Istuttuani yritin kallistaa selkänojaa päästäkseni parempaan asentoon, mutta se ei kallistunutkaan. Kysyin lentoemännältä asiasta ja selvisi, että kyseisellä paikalla joutuu istumaan selkä suorassa koko matkan. Mitä ihmettä! Olin soittanut ennen matkaa Finnairille, josta oli kerrottu, että minun pitää pystyä istumaan tavallisella tuolilla, mutta selkänojaa saa kallistettua.

Ei auttanut kuin vaihtaa paikkaa seurueemme kesken, muuten olisi lentomatkasta tullut vieläkin vaikeampi.

Lopulta nousimme ilmaan 45 minuuttia myöhässä. Tuolloin istumista oli takana jo melkoisesti. Matka meni kuitenkin odotettua paremmin. Perillä kaikki muut matkustajat päästettiin ulos koneesta rappuja pitkin ja heidät lastattiin lentokenttäbussiin. Meidän piti odottaa aika pitkään koneen ulko-ovella ennen  kuin nosturi saapui ja nosti meidät alas karjavaunuksi kutsumaamme kuljetuskalustoon. Terminaalin läpi kuljimme vauhdilla avustajan työntäessä minua pyörätuolillani, joka oli odottamassa.

Terminaalin ulkopuolella odotti Aurinkomatkojen bussi kahta seurueemme jäsentä. Minulle ja avustajalleni oli luvattu erityiskuljetus eli taksikyyti hotellille. Taksia ei kuitenkaan näkynyt. Bussi seisoi paikoillaan ja odotti tilanteemme selviämistä, ja matkalaukkujamme nosteltiin vuoroin bussin tavaratilaan ja vuoroin ulos. Lopulta parkkipaikalta saatiin napattua lennosta taksi, jonka kyytiin koko seurueemme sai sitten siirtyä. Kaikki matkatavarat eivät mahtuneet mukaan, joten osa pakattiin bussin kyytiin.

Matka lentokentältä hotellillemme Melliehaan kesti n.45 minuuttia. Ilta oli jo pimentynyt, kun kurvailimme pitkin kapeita katuja. Kivitalot tien varressa olivat pääosin pimeinä. Paljon näimme myös keskeneräisiksi jääneitä kerrostaloja. Katuja reunusti kiviaita ja muutenkin maisema näytti hyvin kiviseltä ja karulta. Totuttelua vaati vasemman puoleinen liikenne. Vähän väliä tuli tunne, että nyt kuski on ajautunut väärälle kaistalle.

Hotellilla kirjauduimme sisään ja saimme kuulla, että meille olisi tarjolla iltapalaa vielä klo 23. Niinpä meille jäi aikaa majoittua ja levähtää hetki ennen ruokailua. Olimme kyllä jo melkein valmiita jättämään iltapalan väliin ja syömään vasta aamulla. Sen verran uuvuttava oli matka ollut. Nälkä vei kuitenkaan voiton ja napostelimme iltapalaksi mm.erilaisia salaatteja.
Ensimmäinen aamumme Maltalla aukeni aurinkoisena ja lämpimänä. Olimme valinneet allinclusive-ylläpidon, joten saimme suunnata huikean monipuoliseen aamiaisbuffeeseen. Tarjolla oli kaikkea, mitä ikinä voi toivoa aamiaispöydässä olevan.

Aamiaisen jälkeen lähdimme katsastamaan Seabank resort and spa -hotellimme ympäristöä. Hotelli sijaitsi vilkasliikenteisen kadun varrella, mutta heti kadun toisella puolella aukeni meri. Taiteilimme pyörätuolin kanssa epätasaista katua pitkin rantaan. Hienoa hiekkaa riitti pitkästi ja maksulliset aurinkotuolit varjoineen täyttivät rannan aivan vesirajaan saakka. Tuuli oli aika kova ja suolaista merivettä meni suuhun yrittäessämme uida aallokossa. Suolan maku oli niin voimakas, että melkein oksetti. Merivesi oli kohtuullisen viileää, joten jätimme rannan ja suuntasimme tutkailemaan hotellimme pihapiiriä.

Hotellimme oli suuri. Sinne mahtui majoittumaan liki 500 vierasta. Piha-alueella oli suuri uima-allas ja paljon aurinkotuoleja varjojen kera. Kaikille tarkoitetun allasalueen lisäksi alueella oli vain aikuisille tarkoitettu uima-allas allasbaareineen. Aikuisten alueella oli myös omat auringonottopaikat palmujen alla. Hotellissa oli lukuisia eri ruokapaikkoja ja ruokaa oli tarjolla aamusta iltaan. Iltaisin oli ihana istua ulkona siemailemassa ylläpitoon kuuluvia drinkkejä. Useana iltana saimme nauttia hotellillamme todella korkeatasoisista tanssiesityksistä.

Toista kokonaista päivää perillä olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Silloin meidän oli määrä päästä uimaan delfiinien kanssa. Delfiini on ollut minulle niin kauan kuin muistan erityinen eläin ja vuosien ajan olen haaveillut pääseväni uimaan näiden upeiden eläinten kanssa. Euroopassa tämä on käsittääkseni mahdollista ainoastaan Maltalla ja pidemmälle en ole uskaltanut kuvitellakaan lentäväni. Esimerkiksi Punaisella merellä voi delfiinien kanssa päästä uimaan luonnonvesissä, mutta omien fyysisten rajoitusteni vuoksi jouduin valitsemaan tämän epäeettisemmän vaihtoehdon unelmani toteuttamiseksi.

Mediterraneon puistossa saattoi seurata papukaijojen, merileijonien ja delfiinien esityksiä sekä tutustua näihin eläimiin lähemminkin. Saavuimme ystäväni kanssa puistoon hyvissä ajoin ennen ilmoitettua aikaa. Olin ostanut meille liput viikko-pari ennen matkaa netistä. Ilmoittauduimme paikalla oleviksi ja saimme rannekkeet sekä opastuksen, missä meidän tulisi olla tiettynä kellonaikana. Odotellessa kiertelimme puiston alueella. Puisto oli aika pieni ja eläimet viettivät siestaa keskipäivän kuumuudessa, joten nähtävää ei ollut paljoa. Pysyttelimme katoksen alla varjossa koettaen selvitä tukahduttavasta kuumuudesta, kunnes delfiinien näytös kuulutettiin alkavaksi. Saimme nauttia huikeasta esityksessä kahden mieskouluttajan temputtaessa kahta delfiiniä.
Sitten olikin jo aika siirtyä kokoontumispaikalle uintia varten. Meille jaettiin märkäpuvut ja neuvottiin käymään suihkussa ennen altaaseen pääsyä. Paikalla oli myös valokuvaaja, joka ikuisti halukkaiden uinnin videolle. Kaikilla oli myös mahdollisuus ostaa uinnin aikana otettuja kuvia itsestään ja delfiinistä.

Desinfioimme kädet ja jalat, ja sitten saimme ohjeen uida altaan toiseen päähän. Matkaa oli jonkin verran, joten yritin sukeltaa edes osan matkaa, sillä lihakseni väsyvät helposti ja pelkäsin etten jaksa uida perille. Altaan toisessa päässä oli veden alla metalliverkosta tehty laituri, jolla saimme seistä, kun meidän ryhmämme delfiini tuli tervehtimään meitä. Ninu-delfiini oli kuurona syntynyt 8-vuotias poikadelfiini.  Vielä nuori siis ja hieman vallatonkin. Välillä Ninu päätti lähteä portista omaan altaaseen ja se sai mennä. Välillä se myös puski laituria jolla seisoimme, niin että laituri tärisi. Ninu näytti meille temppuja kouluttajansa ohjeiden mukaan ja saimme paijata sitä. Lopuksi saimme myös itse kokeilla temputtaa Ninua. Kun nostin käden ylös, Ninu nousi vedestä ja koski nenällään kämmeneeni. Kun nostin kaksi kättä ylös, nousi Ninu jälleen vedestä ja sain ottaa sitä evistä kiinni. Lopuksi Ninu tuli ihan liki ja sain silitellä sitä ihan läheltä.

Uinnin jälkeen saimme sitten katsella meistä otettuja kuvia ja ostaa niitä muistoksi tästä näiden uskomattoman ihanien ja viisaiden eläimien ikimuistoisesta tapaamisesta. Kuvat tulostettiin A4-kokoisina ja ne olivat todella laadukkaita. Video, jonka otimme myös, tulisi myöhemmin editoituna sähköpostiin. Suut leveässä hymyssä lähdimme taksilla takaisin hotellillemme. Unelmasta oli tullut totta!

Seuraavana päivänä minä pidin lepopäivän altaalla. Sillä aikaa muu seurueemme teki bussimatkan Maltan pääkaupunkiin Vallettaan. Seurueen palattua retkeltään olin kiitollinen, etten lähtenyt matkaan mukaan. Bussikyyti oli ollut todella epätasaisen rytyyttävää ja kaupungin kaduilla tukahduttavan kuuma. Kadut sinänsä olisivat kuulemma mahdollistaneet hyvinkin pyörätuolin työnnön, sillä ne oli tehty sileistä laatoista.

Seuraavan päivän vietimme kaikki hotellin allasalueella ja päätimme varata vielä yhden retken lomallemme. Nimittäin retken merelle ja tunnetulle Siniselle laguunille. Tiesin jo retkeä varatessa, että päivästä tulisi äärimmäisen raskas, sillä retki kestäisi aamu yhdeksästä pitkälle iltapäivään.

Retkipäivä merelle koitti yhtä paahteisen aurinkoisena kuin kaikki muutkin päivät. Meidän oli määrä olla laivassa jo klo 9 aamulla, joten nautimme varhain aamiaisen hotellin terassilla, josta oli näkymä merelle. Tälle terassille oli saapuessamme vielä porras, mutta ravintolan työntekijät olivat huomanneet, kun olimme nostaneet pyörätuolini ruokasalista terassille. Ja ta-daa, yhtenä yönä oli paikalle ilmestynyt hieno ramppi. Aivan uskomatonta palvelua!

Aamiaisen jälkeen suuntasimme kulkumme kohti satamaa, joka näkyi hotellilta. Satamassa saimme nousta rauhassa laivaan ja miehistö avusti pyörätuolini saamisessa kyytiin. Laiva alkoi täyttyä hiljalleen ja matka merelle saattoi alkaa.
Ensimmäinen lyhyt pysähdys tehtiin kallioluolan suulla. Kapteeni ajoi laivan aivan kiinni kallioon, jotta näkisimme luolan ja turkoosin veden sen edustalla. Hieman kyllä pelotti, että paatti osuu kallioon!

Jonkin ajan kuluttua saavuimme Gozon saarelle, jonne osa matkustajista jäi tutustuakseen saareen linja-autokyydillä. Me jatkoimme kohti Sinistä laguunia. Perillä laiva ankkuroitiin muiden alusten viereen saaren rantaan. Poistuimme laivasta ja kuljimme lyhyen, mutta vaikeakulkuisen matkan kallioista polkua pitkin hiekkarannalle laguunin pohjukkaan. Se, mitä näimme ei todellakaan vastannut odotuksia. Ranta muodostui pikkuplänttinä hiekkaa, joka oli täynnä vierivieressä lojuvia pyyhkeitä ja auringonpalvojia. Hiekalta kallioinen maasto nousi jyrkästi. Kalliolla oli aurinkotuoleja ja varjoja, joista olisi saanut pulittaa yhteensä 12€/tuoli ja varjo.

Aurinko paahtoi tukahduttavasti rantakalliolla ja seisahduimme erään varjon reunan alle hetkeksi pohtimaan, mitä tekisimme. Samantien tuli mies, joka hääti meidät pois varjon alta ellemme maksaisi. Kallioseinämällä ei ollut mitään istumapaikkaa, joten 4 tunnin aika, joka meidän oli määrä laguunilla viettää tuntui epätoivoiselle. Koetimme meriveden lämpötilaa ja se osoittautui viileäksi. Vedessäkään ei aikaa voisi siis viettää. Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana tuli myös tunne, että olisi parasta pitää kiinni laukustaan. Osa seurueestamme kokeili uida. Minulle kiskottiin märkäpuku päälle, jotta voisin kokeilla snorklausta veden viileydestä huolimatta. Hetken uituamme teimme ratkaisun lähteä takaisin laivalle ennen kuin se lähtisi hakemaan Gozon seuruetta. Laivalta oli laskettu rappuset veteen, joten pääsimme snorklailemaan laivan ympärillä. Vesi oli siinäkin turkoosia ja näkyvyys oli pohjaan saakka, vaikka syvyyttä olikin metrejä. Veden alla pääsimme ihailemaan erinäköisiä kaloja, merisiilejä ja merimakkaroita.

Parin tunnin päästä seilasimme hakemaan Gozon väen laguunille, jossa he ja me saimme viettää vielä tunnin verran aikaa. Sitten matka jatkui saaren ympäri. Pysähdyimme vielä kerran Crystal laguunille. Siellä oli mahdollista uida kallioluolaan. Syvyyttä paikalla oli 15 metriä, joten vesi oli vielä viileämpää kuin laguunilla. Iso osa laivan matkustajista hyppäsi rohkeasti mereen, myös osa seurueestamme. Lopulta oli aika lähteä kohti kotisatamaa. Hotellilla olimme n.klo 17 aikoihin. Päivä oli ollut pitkä, mutta snorklauselämykset olivat sen väärti.

Viimeisen kokonaisen päivän Maltalla vietimme allasalueella. Aurinko paahtoi jälleen polttavasti ja vesi uima-altaissa oli kuin linnunmaitoa. Lähtöpäivänä meidän tuli luovuttaa huoneemme jo klo 11. Koska lentomme lähti vasta illalla, tuotti tilanne päänvaivaa minun suhteeni. Sairauteni vuoksi tarvitsin leposijan osaksi päivää, mutta hotelli oli täynnä, eikä huoneelle ollut näin ollen neuvoteltavissa lisäaikaa. Olimme hankkineet onneksi rantapatjan ja sillä pehmustimme muuten kovan aurinkotuolin. Lopputulos oli kohtalainen. Päivä kului altaalla loikoillen ja ruokaillen. Aurinkomatkat oli tilannut meille hyvityksenä saapumisen taksihässäkästä pikkubussin, jolla pääsimme kaikki tavaroinemme lentokentälle.

Matka kentälle oli mielenkiintoinen, sillä ajoimme eri reittiä kuin saapuessamme ja näimme samalla taas lisää saaresta. Nopeusrajoitukset Maltalla olivat enimmäkseen luokkaa 25-40km tunnissa. Tiet olivat päällystettyjä, mutta niin kapeita, ettei niillä oikein voinut hurjastella. Vähän väliä tien varressa oli punaisia kylttejä, jotka varoittivat vauhdin tappavan. Paljon näkyi myös liikennemerkkejä, joissa oli siilin kuva. Tarkoittivat ilmeisesti, että tuli ajaa siilin vauhtia. 25km matka lentokentälle kesti ainakin 45minuuttia. Matkalla näimme kivisiä maisemia, paljon kaktuksia ja jonkin verran paikallisia viljelmiä, ainakin kaaleja ja viinirypäleitä. Karuna maana Malta ei ilmeisesti ole kovin omavarainen hedelmien ja vihannesten suhteen. Ainakaan niiden maku ei poikennut kotimaisista vastaavista. Ruokakulttuuri Maltalla ei mielestämme ollut tajunnan räjäyttävää. Liha oli lihaa ja kala kalaa semmoisenaan. Sitä ei oltu maustettu mitenkään. Maku saatiin ruokaan lihan tai kalan ohessa tarjottavasta kastikkeesta. Lihan, kalan ja oliiviöljyssä paistettujen kasvisten lisäksi tarjolla oli naapurimaiden ruokakulttuureista mm.pizzaa, pastaa ja paellaa. Jälkiruokapöydät notkuivat toinen toistaan upeamman näköisiä kakkuja, joista suurin osa tuotti kuitenkin pettymyksen keinomakeudellaan. Vatsansa sai kuitenkin aina täyteen ja yltäkylläisestä valikoimasta ruokia löytyi aina jokaiselle jotain.

Lentokentälle saavuimme jälleen hyvissä ajoin ja varsin pian löytyi myös lentokenttäavustaja. Hänellä oli useampia avustettavia, joten jossain kohtaa jäimme jälkeen ja löysimme avustajan vasta lähtöportin luota. Kävimme haukkaamassa välipalaa lentokentän kuppilassa. Sitten olikin jo aika siirtyä lähtöportille.

Lähtöportilla jouduimme odottamaan kauan. Lentokenttäbussi tuli ja otti mukaansa meitä lukuunottamatta kaikki lähtöportilla odottavat ihmiset mukaan lukien puolet seurueestamme. Minä ja avustajani istuimme ja istuimme portilla, eikä nosturiautoa kuulunut. Aloimme jo huolestua, että kone jättää meidät. Lähtöportin henkilökunta vaikutti myös hermostuneelle ja soitteli ympäriinsä. Meille he kertoivat kaikkien nosturiautojen olevan varattuja. Lopulta saimme kyydin koneelle, joka odotti meitä. Nosturi nosti meidät koneen ovelle ja sitten pyörätuolini vietiin ruumaan. Kone pääsi matkaan hieman myöhässä aikataulusta.

Lennon aikana tivasimme lentoemännältä olisiko Helsinki-Vantaalla varmasti avustaja vastassa meitä. Saimme vastaukseksi, ettei asiaa pysty tarkistamaan ilmasta käsin. Asiaa jankattuamme kävi kuitenkin ilmi, että ohjaamosta voitaisiin ottaa yhteyttä kentälle ja varmistaa asia.

Tällä kertaa palvelu kentällä toimi mainiosti. Avustaja oli vastassa pyörätuolini kanssa, kun poistuimme viimeisinä koneesta. Öisellä lentokentällä liikuimme sujuvasti odottamaan matkalaukkujamme. Ne tulivat aivan viimeisten joukossa. Sitten suuntasimme taksijonoon, jossa avustaja auttoi taksinkuljettajan kanssa meidät tavaroinemme autoon. Kahdelta aamuyöllä juhannusaattona olin kotiovellani.

Kaiken kaikkiaan matka oli sujunut yli odotusten. Ainoa hieman takkuillut asia oli lentokenttäpalvelut liikuntarajoitteiselle. Matkakohteen olimme onnistuneet valitsemaan loistavasti. Hotelli oli viimeisen päälle ja esteettömyys oli huomioitu kiitettävästi. Kaikkialla oli siistiä. Ihmiset olivat valtavan ystävällisiä. Heti jos minut jätettiin hetkeksikin yksin istumaan pyörätuoliin, tuli joku tarjoamaan apuaan. Allinclusive-vaihtoehto mahdollisti sen, ettei hotellialueelta ollut välttämätöntä edes poistua. Hankalaa tosin olisi ollut löytää ruokapaikkoja, sillä näimme vain yhden ainoan ravintolan lähistöllä. Kauppoja oli myös niukasti Melliehassa ja kaupoille piti kivuta sen verran mäen rinnettä, ettei minua sinne lähdetty työntämäänkään pyörätuolilla. Hyvin onnistuimme kuitenkin saamaan kokonaiskuvan saaresta liikkuessamme taksikyydillä sen poikki. Minulle henkoht Malta tarjosi ikimuistoisia elämyksiä sekä delfiinien parissa että veden alaista maailmaa tutkaillessa.

Tarina taksiuudistuksista

Olipa kerran kuljetuspalvelua käyttävä liikuntarajoitteinen henkilö, jolla oli maailman paras kuljettaja. Tämä kuljettaja haki asiakkaansa pyörätuolin varastosta, pakkasi sen autoon, ja sitten mentiin ostoksille. Tämä kuljettaja työnsi asiakastaan kaupassa ja auttoi poimimaan tarvittavat ostokset sen sijaan, että olisi vain istunut autossaan odottamassa. Kassalla hän pakkasi asiakkaan ostokset kassiin, kantoi kassin autoon, ja niin matkattiin asiakkaan kotiin, jossa kuljettaja hoiti ostokset keittiöön ja pyörätuolin takaisin varastoon. Ja tämä kuljettaja piti palveluaan ihan "peruskaurana": Tottakai hän toimisi näin!

Sitten kuljetuspalvelun lisäksi kelakyytejä säännöllisesti käyttävän henkilön kohtasi suuri murhe: Kela oli kilpailuttanut kyytinsä ja vastedes niistä vastaisi toinen kuljetusfirma, ei maailman paras kuljettaja. Peruskaura ei ollutkaan enää peruskauraa. Kukaan ei edes noussut ulos autosta avatakseen ovea asiakkaalle.

Onneksi liikuntarajoitteinen henkilö sai sentään pitää maailman parhaan kuljettajansa asiointi- ja virkistysmatkoillaan. Taivaalle alkoivat kuitenkin asettua tummat pilvet. Niin tummat, että ne saivat kurkun kuristumaan joka kerta, kun asiakas nauttii maailman parhaan kuljettajansa palveluista.

Kesä ja kuljetuspalvelu-uudistus lähestyvät. Kuljetuspalveluiden ehtoihin on kaavailtu heikennyksiä ja tuleva kilpailutus on vaarassa viedä asiakkaalta maailman parhaan kuljettajan.

Kelakyytien osalta on kaunopuheissa luvattu palvelun olevan niin hyvää laatua kauttaaltaan, ettei ole väliä, kuka auton ratissa on. Se ei ole totta. Ei yhtään totta. Se on iso valhe. Vammainen henkilö taistelee jokapäiväisessä elämässään pahimmillaan joka hetkessä. Miksi vammaisen henkilön tarvitsee taistella myös oikeudestaan saada noukkia maitopurkki matkalla kyläpaikasta kotiin? Ja miksi hän ei voi luottaa, että ratissa pysyy hänen oma, maailman paras kuljettajansa?

Espoon terveyspalvelut hoi, mikä maksaa?

Olen 37-vuotias espoolainen opettaja, jonka ylin niskanikama on virheasennossa aiheuttaen sietämättömän voimakkaita päänsärkyjä, asentorajoituksia, kaularangan kipuja ja ajoittain jopa nielemisvaikeuksia. Nykyinen menestyksekäs hoitosuhde yksityiseen omt-fysioterapeuttiin on alkanut kolme vuotta sitten. Sitä ennen olen hakenut apua, sitä löytämättä, parin vuoden ajan Espoon alueelta sekä julkiselta että yksityiseltä puolelta.

Vuosi sitten Keva myönsi minulle määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen, ja vammaistuki (jolla kustansin omt-fysioterapian) vaihtui hoitotueksi kattaen viikoittaisen hoidon. Kesällä 2015 Kela tiukensi eläkkeensaajan hoitotuen myöntämisen kriteerejä. Aiemmin olin saanut ylintä hoitotukea, ja nyt hakemukseni on hylätty kahdesti siitä huolimatta, että huippufysiatri on todennut hoitosuhteen jatkumisen nykyiseen omt-fysioterapeuttiini aivan välttämättömänä. 84 euron euron viikoittainen menoerä on kerta kaikkiaan liikaa kuntoutustuen varassa elävälle, kun Kelan tuki oli ainoastaan 8 euroa/hoitokerta.   

Etsiessäni ratkaisua hoidon rahoittamiseen kuulin, että joissain pääkaupunkiseudun kunnissa myönnetään maksusitoumuksia omt-fysioterapiaan. Niinpä jätin yhteydenottopyynnön Espoon kaupungin kuntoutussuunnittelijalle. Kuntoutussuunnittelija kuunteli asiani ja neuvoi sitten varaamaan ajan terveyskeskusfysioterapiaan hoidon tarpeen arviointia varten, sillä maksusitoumusta varten tarvittiin fysioterapeutin lausunto. Niin sitten varasin ajan ja kolmen viikon kuluttua terveysaseman fysioterapeutti totesi, ettei heillä ole riittävää asiantuntemusta minun auttamiseen, vaan tarvitsin ehdottomasti omt-fysioterapiaa.  

Muutaman viikon kuluttua jätin jälleen yhteydenottopyynnön kuntoutussuunnittelijalle tiedustellakseni, miten asiani oli edennyt. Kävi ilmi, ettei minut arvioinut fysioterapeutti ollutkaan ollut sovitusti yhteydessä kuntoutussuunnittelijaan, joten asiaan piti palata uudemman kerran. Tällöin samainen Espoon kaupungin kuntoutussuunnittelija, joka oli aiemmin neuvonut minut maksulliselle arviokäynnille, kertoikin nyt, ettei hän ole lainkaan se henkilö, joka näistä asioista päättää, vaan päätökset ovat fysioterapian osastonhoitajan vastuulla. Pöllämystyneenä jätin soittopyynnön osastonhoitajalle. 

Parin viikon kuluttua sain puhelun fysioterapian osastonhoitajalta, joka selitti, että omt-fysioterapia ei kuulu Espoon kaupungin palveluvalikoimaan.  Tiedustelin, oliko osastonhoitaja lukenut paperini ja oliko hän tietoinen siitä, miten vaikea tilanne kohdallani on. Ei hän ollut, eikä tuntunut olevan halukas tapaukseeni tutustumaankaan. Puolisen tuntia aneltuani hän lopulta suostui tilaamaan paperini ja keskustelemaan ylilääkärin kanssa mahdollisuudesta tehdä poikkeus ja myöntää maksusitoumus. 

Jälleen kului joitakin viikkoja, kun uusi puhelu osastonhoitajalta tuli. Minulle kerrottiin jälleen, että maksusitoumuksen voivat saada vain potilaat, jotka eivät pääse kotoa poistumaan.  Riippumatta siitä, miten vaikea tilanne on, tapauskohtainen harkinta tuntui olevan mahdoton ajatus. Onko asia tosiaan näin? Ihmistä parhaassa työiässä ei auteta. Ei auteta ihmistä, joka kärsii. Tai ei kärsi, nimittäin istua vaikkapa bussissa, kun kaamea paine niskassa tuntuu räjäyttävän sen. Paine, joka katoaa taitavan omt-fysioterapeutin käsittelyssä ja tuo helpotuksen. Helpotuksen, jota ei mikään kipupiikki tai jumppaliike voi antaa. Molempia on nimittäin kokeiltu. Useampaankin kertaan. Kerran maattiin jopa viikko osastolla päänsärkyä rauhoittelemassa. Mutta vain nuo taitavat kädet voivat auttaa. Tai voisivat. 

Espoon kaupunki ei ole minun sairauteni hoitoon liiemmin satsannut. Erikoissairaanhoidosta ei löytynyt osaamista oikean diagnoosin löytämiseksi, joten omalla rahalla olen hoitoni joutunut hakemaan yksityiseltä sektorilta. Tarpeellisia kuvantamistutkimuksia ei myöskään ole kaupunki rahoittanut, sillä ne eivät julkisen sektorin mukaan olleet tarpeen. Ilman näitä omalla rahalla rahoittamiani tutkimuksia, oikea diagnoosi ei olisi kuitenkaan löytynyt. Omt-fysioterapia, ainoa hoito, josta on ollut apua, on sekin vaatinut oman tyhjyyttään ammottavan kukkaron nyörien avaamista. Tuntuu todella epäreilulle, että monet muut vaikeat sairaudet hoidetaan yhteiskunnan varoin, mutta tällaisen nuore(hko)n ihmisen tuki- ja liikuntaelinsairauden tutkimus ja hoito ovat täysin oman maksukyvyn varassa. Näin ainakin meillä täällä Espoossa. 

Kiitollinen olen kuitenkin kaikista niistä oman erikoisalansa huippuosaajista, jotka ovat minua auttaneet. Suurella sydämellä varustetut huippuammattilaiset ovat löytyneet kuin ihmeen kaupalla, vaikkakin omalla kustannuksella. Mutta täytyy sanoa, että rahoilleen on saanut vastinetta. Ei kylläkään verorahoille, vaan niille pienistä eläketuloista ja vanhempien kukkarosta kokoon kerätyille. Kiitos Satu Palo (Auron OMT keskus), Jukka Pekka Kouri ja Maija Haanpää (Orton).    

Riimejä riimeittä syyskuulta -16

3.9.2016

Olen lähdössä aamulenkille. Puhisen. Kiukuttaa niin vietävästi. Kuljemme metsän halki. Koirat
hyppelevät yli puunrunkojen ja tasapainoilevat niillä. Yks kaks huomaan hymyileväni.

 4.9.
Loppukesän auringonsäteet muodostavat kuvioita altaan pohjaan, kun sukellan kohti ilta-aurinkoa. Lämpimässä vedessä liukuminen tuntuu ihanalle. Sitten kellun selälläni ja katselen pilviä, jotka vaeltavat kirkkaan sinisellä taivaalla. Niskan alle taivuttamani patukka kelluttaa. Pienet laineet keinuttavat. Välillä vatsalla tuntuu alkusyksyn vilpoisa ilma. Rentoutan vielä raajojani. Mikään ei voisi tuntua paremmalta.

Laskeudun syvään altaaseen patukan varaan. Ojentaudun patukan päälle ja kauhon kevyesti vettä toisella kädellä. Jalat liplattavat kevyesti. Hetken tunnen kehossani huumaavan voiman, jollaista olen tuntenut viimeksi vuosia sitten urheillessani. Valtava kaipuu riipaisee. Ponnistelen liikaa. En välitä hetkeen huomisesta.
Kädet ja jalat tuntuvat tyystin voimattomilta, kun nousen altaasta. Tiedän maksavani nautinnosta ensi yönä ja tulevina päivinä. Tuskin ehdin kotiin, kun reisiä jo särkee. Aamulla tuntuu kuin koko kehoa olisi läpytelty yöllä lekalla.

6.9. Aamukävelyllä t-paidassa. Kesä on tullut takaisin. Jos nyt kuolisin, kuolisin onnellisena. Olen elänyt elämäni hyvin. Mitään ei ole puuttunut.

10.9. Viimeinen päivä työsuhteessa Kirkkonummeen.

Ystäväni 6 tunnin ikäinen lapsi sai minut purskahtamaan itkuun. Tästä kokemuksestako jään kokonaan paitsi?

Raihnaisia riimejä riimeittä kesältä -16

Kesän kääntyessä hiljalleen kohti syksyä

Välillä kiukustun kipeään kroppaani, joka ei anna tehdä juuri mitään. Jopa kirjoittaminen, jota rakastan, on fyysisesti vaikeaa. Löysin vihkon, johon olin kirjoitellut hetken tunnelmia kesän ja syksyn 2016 ajalta. Pidin vihkoa tuolloin sängyn vieressä yöpöydällä. Mielessä kävi joskus runomainen teos kipeän elämästä. Ajatus on jäänyt, mutta päätin kuitenkin julkaista nuo hetken kuvaukseni kera kuvituksen blogissani.

Katson koiraa, joka läähättää pedillään. Koira on jo vanha. Sattuukohan sitäkin?






Jokainen tehtävä on kamppailu. Isompi tai pienempi.

Miksi sairaiden ylle sovitellaan niin usein sankarin viittaa? Eihän siinä ole kuin yksi vaihtoehto: Selvitä jotenkin eteenpäin. Päivä kerrallaan.



Olen metsässä koirieni kanssa. Polulla sätkyttelee koppakuoriainen selällään. Päätän auttaa "miestä mäessä" ja ojennan sille kävyn. Väristyksen tuntein poistun paikalta ja mietin, mahtoiko se päästä jaloilleen.







Näin unta: Sattuu tosi kovaa. 1-2-3-4-5, lasken lääkkeitä kämmenelleni. Herään. Kipu ei ollutkaan unta. Nostan jalat tyynykasan päälle ja odotan, että kipu hieman talttuu. Kömmin keittiöön. Murennan poretabletin ja tipautan vesilasiin. Odotan, että sihinä lakkaa. 1-2-3-4-5. Kulautan juoman alas ja irvistän vähän. Käyn jälleen makuulle. Silitän vieressäni tuhisevan koiran päätä. Se ihmettelee, miksi sen unta häiritään. 1-2-3-4-5. Raukeus leviää kivistävään kroppaan. Tuntuu pehmeältä. Kipu vaimenee ja nukahdan.



Olin tänään fysioterapeuttisessa hoidossa. Makaan vuoteella. Päänahkaa kiristää, kroppaa kivistää. Mieli on odottava: Huomisen yli kun mennään, voin taas paremmin.


Vastustaa. Taistelu välttämättömän tekniikan (l.tietokoneen) kanssa vie voimat tyystin. Ja pilaa eilisen hoidon hienot tulokset! Mur.


Makaan sängyssä kesäiltana. Ikkuna on auki. Siirrän verhon syrjään, jotta raikas tuulahdus pääsee kasvoilleni. Illan tuuli tuudittaa, silittää kasvojani. En tunne kipua, tunnen vain kosketuksen.


Kesä, älä mene pois! Sinä hellit kivistävää vartaloani. Annat sen levätä. Tänä kesänä en tuntenut itseäni yksinäiseksi hetkeäkään. Miksi pitää syksyn tulla? Taas alkaa loputtomalta tuntuvat pimeys, jonka hellittäessä olemme kuin myyriä, jotka sokaistuvat päivänvaloon noustessaan. Koulut alkavat kohta. Minulla on iso ikävä oppilaita.

Ostoksilla

Ostoksilla käyminen ei olekaan niin yksinkertaista tuolin kanssa. Jospa hypätään nyt tässä yli esteteellisyyspulmien eri kauppoihin sisäänpääsyssä ja siirrytään suoraan ostokori- ja kärrykasojen viereen. Valittavaksi jää seuraavat vaihtoehdot:

1. Otan ostoskorin syliin. Avustaja työntää pyörätuolia ja ostamme vain pienehköt ostokset. 

2. Suureen markettiin vaivautuessa olisi mukava ostaa isommat ostokset. Yritän ottaa kärryt tuolin edessä lykittäväksi. Ei toimi monestakaan ergonomisesta syystä. Joissain kaupoissa on sellaisia pyörätuoli-ostoskärrysettejä, joissa kärryn saa klikattua kiinni tuoliin. Tämän ratkaisun heikkouksia on se, että usein kaupan tuoleista puuttuu istuintyyny kokonaan. Tästä yhdistelmästä ei myöskään suoriteta "ihmeparanemista", mikäli haluan tarkastella tuotteita muulta kuin silmieni korkeudelta ja nousta välillä ylös tuolista. 

3. Vedettävä ostoskärry on myöskin hankala, sillä minua työntävällä avustajalla eivät riitä kädet. Olen joskus yrittänyt työntää tällaista koria edellä, mutta se ei tottele kovin hyvin. 

4. Ainoana ja parhaana ratkaisuna pidämme suurta ostoskassia sylissäni. Työnnämme kassiin tavarat sitä mukaa kuin niitä matkaan tarttuu. Jotenkin tunnemme olomme varkaiksi, joten sloganiksemme on muodostunut: "Pannaan kassiin" naurunremakan säestämänä. Toistaiseksi kukaan ei ole tullut ihmettelemään puuhiamme. Huumorilla olemme todenneet, että olisi helppoa ruveta myymälävarkaaksi, sillä tuolini laukaisee jostain syystä aina varashälyttimet. Silloin huikkaan vartijoille, että "Tämä huutaa aina" ja hymyilen pahoittelevasti. Kukaan ei kysy, mitä kassissa on tai olemmeko maksaneet ostoksemme.  Yleensä lopputulos on, että vain silmäni näkyvät täyden ostokassin yli saapuessamme kassalle.

Valuva sinitarra ja muita merkintöjä sairaala-ajalta

Marraskuussa 2018 sairastuin aivokalvontulehdukseen ja vietin kolme viikkoa sairaalassa saamassa lääkettä suoraan suoneen. Matka oli ennen kaikkea kivulias, mutta monella tapaa myöskin silmiä avaava. Vihdoin jaksan kirjata kokemuksiani sairaalassa viettämältäni ajalta.

Kanyyleja, kanyyleja ja kanyyleja

Sain kolmen viikon ajan kolmesti vuorokaudessa lääkettä suoraan suoneen. Suoneni eivät kestäneet väkevää lääkeliuosta ja hajoilivat usein jo yhden tiputuskerran jälkeen. Harmittaa, etten tullut laskeneeksi montako pistosta sain kaiken kaikkiaan sairaalareissuni aikana!
Kanyylin laittamiseen tarvittiin lopulta joka kerta anestesialääkäri. Kanylointi sattui koko ajan enemmän, kun suonet alkoivat käydä vähiin ja jouduttiin käyttämään aina pienempiä ja pienempiä suonia. Noin kahden viikon kiduttavan iv-hoidon jälkeen sain olkavarteeni Midline-kanyylin. Tämä kanyyli laitettiin syvempään laskimoon, joka kesti loppu tiputuksen ongelmitta. Juhlava oli se päivä, kun kanyyli lopulta poistettiin.
Tarkkana olin saanut olla joka kerta lääkkeenannon aikaan - myös keskellä yötä - sillä kyseinen kanyylityyppi ei ollut osaston hoitajille tuttu. Tarkasti seurasin siis joka ikinen kerta, että kanyylin korkki puhdistettiin, liitettiin ruisku, avattiin yhteys, ruiskutettiin aine ja ennen ruiskun irroitusta laitettiin taas sulkija kiinni. Alkuun kanyylia käytettiin nimittäin osastolla väärin ja tästä ehti aiheutua infektoitumisvaara. Infektio jätti luojan kiitos kuitenkin tulematta, ja lopulta erään skarpin hoitajan tutkimustyön myötä löytyi oikea tapa käyttää kanyylia.Varjelkoon potilaita, jotka eivät pysty itse valvomaan hoitoaan, sillä useamman kerran sain muistuttaa sairaanhoitajia oikeasta työjärjestyksestä!

Sisustusjuttuja

Ruokasalissa on seinällä taulu, jonka vieressä nimilaatta. Laatta on valunut kymmenkunta senttiä alaspäin sinitarran antaessa periksi aikain saatossa. Joka ruokailussa tarkistin sinitarran tilanteen. Viimeisenä päivänäni sairaalassa laatta oli nostettu sinitarran tasalle. Oliko lie tarkkaileva katseeni huomattu?

Huoneemme kylppärissä wc-paperirullia säilytettiin muovipussissa, johon tulleet rei'ät on solmittu useaan kertaan. Mietin, että voisin lahjoittaa osastolle joululahjaksi verkkokassin tai jonkin muun pussukan -tai edes ehjän muovikassin- missä säilyttää rullia.

Isommassa inva-wc:ssä ei bideeseen pysty ylttämään pöntöltä. Jouduin pöntöllä istuen soittamaan kelloa ja kutsumaan hoitajan ojentamaan minulle käsisuihkun. Ihmettelen käytäntöä ääneen. Hoitaja kertoo syyksi sen, että joku potilas on joskus ollut suihkussa lattiakaivottomassa wc:ssä käyttäen juuri bideetä kokovartalopeseytymiseen.

Kämppäkavereita ja peittopulmia

Huonetoverini kertoo olleensa sairaalan ensimmäisiä potilaita v. 1970. En tiedä pitääkö kertomus paikkansa, sillä rouva ei lääkärin kierrolla muistanut missä oli tai mitä vuotta eletään. Vuosiluku selittäisi kyllä hyvin hieman rempallaan olevia paikkoja ja hurjasti falskaavia ikkunoita. Saapuessani osastolle oli peitot päässeet loppumaan. Vuoteeni sijoitettiin ikkunan vieruspaikalle. Itku siinä pääsi värjötellessä. Lopulta ystäväni mies salakuljetti (vierailuaika oli jo ohi) osastolle fleecepeiton, pipon ja hanskat. Niiden turvin selvisin ensimmäisestä yöstä.

Pysyvin huonetoverini kuvaili hauskasti marraskuisen perjantaillan kokopanoamme huoneessa 10: yksi itki, yksi suorastaan ulvoi naurusta ja yksi hyppeli kuin joulutonttu ympäriinsä. Minä olin tuo, joka parkui, sillä sietokykyni kanyloinnille oli tullut tiensä päähän. "Joulutonttumme" muisteli olleensa aiemmin sairaanhoitaja ja yritti kerran myös paikata hoitajaa, kun olin hädissäni Midline-kanyylin asennuksessa annettujen lääkkeiden aiheuttamasta epätodellisesta olotilasta. 

Kolmessa viikossa ehtii tutustua moneen huonetoveriin. Hauskin tuttavuus syntyi itseäni nuoremman aivoverenkiertohäiriöpotilaan kanssa. Hän ymmärsi suomea, mutta pystyi tuottamaan puhetta vain ruotsiksi. Niin me sitten jutustelimme vierekkäisillä vuoteilla minä suomeksi ja hän ruotsiksi. Kuullosti varmaan aika hauskalle sivullisista.

Pullahiiri ruokasalissa

Sairaalaversio ranskalaisesta kalakeitosta eli boullabaissesta oli tunnistettava. 

Ruokasali on täynnä lounasaikaan. Vanhempi naishenkilö istuu pyörätuolissa tarjotin edessään. Hän vapisee voimakkaasti ja sanoista on vaikea saada selvää. Nainen kumartuu kahvikuppinsa ylle ja yrittää ryystää kupin reunalta kahvia. Sitten hän nostaa tärisevällä kädellään kupin huulilleen. Kahvi läikkyy ja valuu pitkin pöytää.

Toisessa pöydässä istuu pieni muori keltaisessa sairaalan pyjamassa. Hänen tukkansa on sairaalapörrössä, kuten meillä kaikille. Mieshoitaja silittää hellästi muorin kiharoita otsalta pois.

Ruokasaliin työnnetään pyörätuolilla vanhempi mies. Hän on niin kutistunut, että mahtuu keltaiseen pyjamaan. Miehellä on toinen hiha solmittu, sillä sen sisältä puuttuu käsi. Hoitaja istuu miehen viereen ja yrittää houkutella häntä syömään. Miehen jalka singahtaa häntä auttavan hoitajan jalkaan. Mies pahoittelee ja selittää, ettei pysty hallitsemaan liikkeitään.

Ruokasalin väki koostuu täällä neurologisella iäkkäistä ihmisistä. Välillä joukossa on hetken joku nuorempikin, mutta enimmäkseen edustaman pari sukupolvea nuorempaa väestöä. Jollain kulkee letku nenästä vatsaan. Joku syö pelkkiä soseita. Pöytien välit täyttyvät rollaattoreista.

Jussi on mukava iäkkäämpi mies, joka lähti tänään kotiin. Jussi nimesi minut pullahiireksi. Lauantaina saimme kahvin kanssa voisokeripullat. Voi miten hyvälle se maistui! Jussi istui vieressäni ja vihjaisi laitoshuoltajalle, että olisi toinenkin pulla maistunut. Laikkari heltyi ja ojensi tarjoiluvaunusta rasian, jossa oli pulla. Epistä, parahdin minä. Silloin Jussi työnsi pullarasian eteeni. Minä hihkuin onnesta ja pakollisen saivartelun jälkeen kiitin kauniisti lahjasta. Illalla sain laittaa hyvän kiertoon ja tarjota Jussille ystäväni tuoman joulutortun. Nyt oli onnellinen puolestaan Jussi. Tortut olivat taas hänen lemppareitaan.

Jestas, miten ihmiset valittavat sairaala-ruokailussa: Puuro on joko suolatonta tai vääristä ryyneistä. Tai sitten harmittaa, että se on tehty maitoon veden sijasta. Minusta se on paras osa sairaalaruokailua.
Joku ei tahdo valmiiksi voideltua leipää tai leipä on väärän sorttista. Tai sitten sitä tarjoillaan liikaa.
Tomaattisiivut eivät käy salaatista.
Joku ei ole kiisseli-ihminen. Kahvi pitäisi tarjoilla erikseen klo 14, eikä päivällisen jälkeen. Annokset ovat liian suuria ja tarjoilu liian hidasta. Ruokaa myös tarjotaan aivan liian usein.
Ruoka on turvallinen puheenaihe sairaala-smalltalkiksi aivan kuten sää laitoksen ulkopuolella. Ja taitaapa sääpuhekin olla voittopuolisesti valitusta: Saisi sataa tai välillä poutaantua.