lauantai 27. huhtikuuta 2019

Tarina taksiuudistuksista

Olipa kerran kuljetuspalvelua käyttävä liikuntarajoitteinen henkilö, jolla oli maailman paras kuljettaja. Tämä kuljettaja haki asiakkaansa pyörätuolin varastosta, pakkasi sen autoon, ja sitten mentiin ostoksille. Tämä kuljettaja työnsi asiakastaan kaupassa ja auttoi poimimaan tarvittavat ostokset sen sijaan, että olisi vain istunut autossaan odottamassa. Kassalla hän pakkasi asiakkaan ostokset kassiin, kantoi kassin autoon, ja niin matkattiin asiakkaan kotiin, jossa kuljettaja hoiti ostokset keittiöön ja pyörätuolin takaisin varastoon. Ja tämä kuljettaja piti palveluaan ihan "peruskaurana": Tottakai hän toimisi näin!

Sitten kuljetuspalvelun lisäksi kelakyytejä säännöllisesti käyttävän henkilön kohtasi suuri murhe: Kela oli kilpailuttanut kyytinsä ja vastedes niistä vastaisi toinen kuljetusfirma, ei maailman paras kuljettaja. Peruskaura ei ollutkaan enää peruskauraa. Kukaan ei edes noussut ulos autosta avatakseen ovea asiakkaalle.

Onneksi liikuntarajoitteinen henkilö sai sentään pitää maailman parhaan kuljettajansa asiointi- ja virkistysmatkoillaan. Taivaalle alkoivat kuitenkin asettua tummat pilvet. Niin tummat, että ne saivat kurkun kuristumaan joka kerta, kun asiakas nauttii maailman parhaan kuljettajansa palveluista.

Kesä ja kuljetuspalvelu-uudistus lähestyvät. Kuljetuspalveluiden ehtoihin on kaavailtu heikennyksiä ja tuleva kilpailutus on vaarassa viedä asiakkaalta maailman parhaan kuljettajan.

Kelakyytien osalta on kaunopuheissa luvattu palvelun olevan niin hyvää laatua kauttaaltaan, ettei ole väliä, kuka auton ratissa on. Se ei ole totta. Ei yhtään totta. Se on iso valhe. Vammainen henkilö taistelee jokapäiväisessä elämässään pahimmillaan joka hetkessä. Miksi vammaisen henkilön tarvitsee taistella myös oikeudestaan saada noukkia maitopurkki matkalla kyläpaikasta kotiin? Ja miksi hän ei voi luottaa, että ratissa pysyy hänen oma, maailman paras kuljettajansa?





sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Mitä tekis ja muita mietteitä

Merkinnät kalenterissa
ovat avustajatunteja. 
Juon aamukahvia ja selaan kalenteria. Tyhjät päivät kalenterin sivuilla aiheuttavat puristuksen tunnetta rinnassa. Yritän ajatella, että ne ovat tarpeellisia lepopäiviä, mutta se ei juuri lohduta. Koetan miettiä, olisiko mitään hakemusta tehtävänä tai kenelle voisin ehdottaa tapaamista tyhjinä päivinä? 



Kierrämme pienen lenkin viereisessä puistossa koirien kanssa. Aurinko paistaa ihanasti. Hanget kimmeltävät kevättalven auringossa. Hiihtäjiä suihkii ohi. Muistelen miten ihanalta tuntui hiihtää. Latu näyttää jäiseltä ja tosi liukkaalta. Koetan nauttia suksien suihkeen sijaan omien nastakenkieni narskeesta jäisellä kävelytiellä. Tapaamme pari koiranulkoiluttajaa. Koirat tutustuvat innokkaina toisiinsa. Jatkamme matkaa kohti kotia. Hanki kantaa minua aivan kuten joskus lapsena. Se tuntuu hyvälle. 

Saavun kotiin. Mitä tekisin? Käyn pitkälleni ja koetan levätä. Olo on levoton. Käyn pitkäkseni piikkimatolle. Ehkä se rauhoittaa. Sydän hakkaa liian lujaa. Nousen ylös. Otan esiin pilatespallon ja jumppakuminauhan, ja suoritan muutaman hyvin kevyen voimisteluliikkeen. Mitäs sitten? Katson pari jaksoa Neljän tähden illallista. Olisiko joku kaappi, joka kaipaisi siivoamista? Olisi kai niitä, mutta minun pitäisi levätä, sillä sisko ja sen mies tulevat iltapäivällä synttärikahveille. (Täytin 40 v. kuluneella viikolla.)

Käyn nojatuoliin istumaan. Istuahan ei toki pitäis, että jaksan sitten istua kahvipöydässä.Pitäiskö kirjoittaa jotain? Viime päivinä kännykän näppäily ei ole oikein tuntunut hyvälle, joten luovun ajatuksesta. Ehkä syönkin jo päiväruuan?

Voi miten uneksin normielämästä, vaikka vähän kiireisemmästäkin! Siskoni saa pian vauvan miehensä kanssa. Sitten heillä vasta riittääkin puuhaa kellon ympäri! 
Mikä merkitys tällä minun elämälläni on? Joo, tiedän: Kuulostaa masentuneelta. Niin kyllä olenkin. Minulla on diagnosoitu keskivaikea masennus, melkein jopa vaikea. Vuosien ajan jaksoin hyvin saurauteni ja vaikean elämäntilanteeni kanssa. Nyt en enää jaksa niin hyvin. Tämä sairaus vaan köyhdyttää elämää liikaa. Tiedostan toki, että monella sairaus rajoittaa elämää vielä paljon, paljon enemmän. Minun maailmassani tämä tuntuu kuitenkin niin valtavalta muutokselta aiempaan, että sen kanssa eläminen on alkanut käydä nyös henkisesti raskaaksi. Mieli tarvitsisi enemmän mieltä. Kirjoitan sittenkin kankealla sormella ajatukseni puhelimeni muistikirjaan ja siirrän siitä blogiini. Flinkkilä&Tastula -ohjelman vieras kannusti aamulla olemaan avoin, kun kirjoittaa elämästään. Päätän olla avoin. Ehkä joku tunnistaa tuntemukseni? Ehkä joku jossain on kokenut saman tyhjyyden? Tyhjyyden, jota voi kokea, vaikka elämässä olisikin ihmisiä. Tyhjyyden, jota kokee ollessaan paljon yksin neljän seinän sisällä. 

lauantai 16. helmikuuta 2019

Espoon terveyspalvelut hoi, mikä maksaa?


Olen 37-vuotias espoolainen opettaja, jonka ylin niskanikama on virheasennossa aiheuttaen sietämättömän voimakkaita päänsärkyjä, asentorajoituksia, kaularangan kipuja ja ajoittain jopa nielemisvaikeuksia. Nykyinen menestyksekäs hoitosuhde yksityiseen omt-fysioterapeuttiin on alkanut kolme vuotta sitten. Sitä ennen olen hakenut apua, sitä löytämättä, parin vuoden ajan Espoon alueelta sekä julkiselta että yksityiseltä puolelta.

Vuosi sitten Keva myönsi minulle määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen, ja vammaistuki (jolla kustansin omt-fysioterapian) vaihtui hoitotueksi kattaen viikoittaisen hoidon. Kesällä 2015 Kela tiukensi eläkkeensaajan hoitotuen myöntämisen kriteerejä. Aiemmin olin saanut ylintä hoitotukea, ja nyt hakemukseni on hylätty kahdesti siitä huolimatta, että huippufysiatri on todennut hoitosuhteen jatkumisen nykyiseen omt-fysioterapeuttiini aivan välttämättömänä. 84 euron euron viikoittainen menoerä on kerta kaikkiaan liikaa kuntoutustuen varassa elävälle, kun Kelan tuki oli ainoastaan 8 euroa/hoitokerta.   

Etsiessäni ratkaisua hoidon rahoittamiseen kuulin, että joissain pääkaupunkiseudun kunnissa myönnetään maksusitoumuksia omt-fysioterapiaan. Niinpä jätin yhteydenottopyynnön Espoon kaupungin kuntoutussuunnittelijalle. Kuntoutussuunnittelija kuunteli asiani ja neuvoi sitten varaamaan ajan terveyskeskusfysioterapiaan hoidon tarpeen arviointia varten, sillä maksusitoumusta varten tarvittiin fysioterapeutin lausunto. Niin sitten varasin ajan ja kolmen viikon kuluttua terveysaseman fysioterapeutti totesi, ettei heillä ole riittävää asiantuntemusta minun auttamiseen, vaan tarvitsin ehdottomasti omt-fysioterapiaa.  

Muutaman viikon kuluttua jätin jälleen yhteydenottopyynnön kuntoutussuunnittelijalle tiedustellakseni, miten asiani oli edennyt. Kävi ilmi, ettei minut arvioinut fysioterapeutti ollutkaan ollut sovitusti yhteydessä kuntoutussuunnittelijaan, joten asiaan piti palata uudemman kerran. Tällöin samainen Espoon kaupungin kuntoutussuunnittelija, joka oli aiemmin neuvonut minut maksulliselle arviokäynnille, kertoikin nyt, ettei hän ole lainkaan se henkilö, joka näistä asioista päättää, vaan päätökset ovat fysioterapian osastonhoitajan vastuulla. Pöllämystyneenä jätin soittopyynnön osastonhoitajalle. 

Parin viikon kuluttua sain puhelun fysioterapian osastonhoitajalta, joka selitti, että omt-fysioterapia ei kuulu Espoon kaupungin palveluvalikoimaan.  Tiedustelin, oliko osastonhoitaja lukenut paperini ja oliko hän tietoinen siitä, miten vaikea tilanne kohdallani on. Ei hän ollut, eikä tuntunut olevan halukas tapaukseeni tutustumaankaan. Puolisen tuntia aneltuani hän lopulta suostui tilaamaan paperini ja keskustelemaan ylilääkärin kanssa mahdollisuudesta tehdä poikkeus ja myöntää maksusitoumus. 

Jälleen kului joitakin viikkoja, kun uusi puhelu osastonhoitajalta tuli. Minulle kerrottiin jälleen, että maksusitoumuksen voivat saada vain potilaat, jotka eivät pääse kotoa poistumaan.  Riippumatta siitä, miten vaikea tilanne on, tapauskohtainen harkinta tuntui olevan mahdoton ajatus. Onko asia tosiaan näin? Ihmistä parhaassa työiässä ei auteta. Ei auteta ihmistä, joka kärsii. Tai ei kärsi, nimittäin istua vaikkapa bussissa, kun kaamea paine niskassa tuntuu räjäyttävän sen. Paine, joka katoaa taitavan omt-fysioterapeutin käsittelyssä ja tuo helpotuksen. Helpotuksen, jota ei mikään kipupiikki tai jumppaliike voi antaa. Molempia on nimittäin kokeiltu. Useampaankin kertaan. Kerran maattiin jopa viikko osastolla päänsärkyä rauhoittelemassa. Mutta vain nuo taitavat kädet voivat auttaa. Tai voisivat. 

Espoon kaupunki ei ole minun sairauteni hoitoon liiemmin satsannut. Erikoissairaanhoidosta ei löytynyt osaamista oikean diagnoosin löytämiseksi, joten omalla rahalla olen hoitoni joutunut hakemaan yksityiseltä sektorilta. Tarpeellisia kuvantamistutkimuksia ei myöskään ole kaupunki rahoittanut, sillä ne eivät julkisen sektorin mukaan olleet tarpeen. Ilman näitä omalla rahalla rahoittamiani tutkimuksia, oikea diagnoosi ei olisi kuitenkaan löytynyt. Omt-fysioterapia, ainoa hoito, josta on ollut apua, on sekin vaatinut oman tyhjyyttään ammottavan kukkaron nyörien avaamista. Tuntuu todella epäreilulle, että monet muut vaikeat sairaudet hoidetaan yhteiskunnan varoin, mutta tällaisen nuore(hko)n ihmisen tuki- ja liikuntaelinsairauden tutkimus ja hoito ovat täysin oman maksukyvyn varassa. Näin ainakin meillä täällä Espoossa. 

Kiitollinen olen kuitenkin kaikista niistä oman erikoisalansa huippuosaajista, jotka ovat minua auttaneet. Suurella sydämellä varustetut huippuammattilaiset ovat löytyneet kuin ihmeen kaupalla, vaikkakin omalla kustannuksella. Mutta täytyy sanoa, että rahoilleen on saanut vastinetta. Ei kylläkään verorahoille, vaan niille pienistä eläketuloista ja vanhempien kukkarosta kokoon kerätyille. Kiitos Satu Palo (Auron OMT keskus), Jukka Pekka Kouri ja Maija Haanpää (Orton).    

Riimejä riimeittä syyskuulta -16

3.9.2016

Olen lähdössä aamulenkille. Puhisen. Kiukuttaa niin vietävästi. Kuljemme metsän halki. Koirat
hyppelevät yli puunrunkojen ja tasapainoilevat niillä. Yks kaks huomaan hymyileväni.

 4.9.
Loppukesän auringonsäteet muodostavat kuvioita altaan pohjaan, kun sukellan kohti ilta-aurinkoa. Lämpimässä vedessä liukuminen tuntuu ihanalle. Sitten kellun selälläni ja katselen pilviä, jotka vaeltavat kirkkaan sinisellä taivaalla. Niskan alle taivuttamani patukka kelluttaa. Pienet laineet keinuttavat. Välillä vatsalla tuntuu alkusyksyn vilpoisa ilma. Rentoutan vielä raajojani. Mikään ei voisi tuntua paremmalta.

Laskeudun syvään altaaseen patukan varaan. Ojentaudun patukan päälle ja kauhon kevyesti vettä toisella kädellä. Jalat liplattavat kevyesti. Hetken tunnen kehossani huumaavan voiman, jollaista olen tuntenut viimeksi vuosia sitten urheillessani. Valtava kaipuu riipaisee. Ponnistelen liikaa. En välitä hetkeen huomisesta.
Kädet ja jalat tuntuvat tyystin voimattomilta, kun nousen altaasta. Tiedän maksavani nautinnosta ensi yönä ja tulevina päivinä. Tuskin ehdin kotiin, kun reisiä jo särkee. Aamulla tuntuu kuin koko kehoa olisi läpytelty yöllä lekalla.

6.9. Aamukävelyllä t-paidassa. Kesä on tullut takaisin. Jos nyt kuolisin, kuolisin onnellisena. Olen elänyt elämäni hyvin. Mitään ei ole puuttunut.

10.9. Viimeinen päivä työsuhteessa Kirkkonummeen.

Ystäväni 6 tunnin ikäinen lapsi sai minut purskahtamaan itkuun. Tästä kokemuksestako jään kokonaan paitsi?

Raihnaisia riimejä riimeittä kesältä -16

Kesän kääntyessä hiljalleen kohti syksyä

Välillä kiukustun kipeään kroppaani, joka ei anna tehdä juuri mitään. Jopa kirjoittaminen, jota rakastan, on fyysisesti vaikeaa. Löysin vihkon, johon olin kirjoitellut hetken tunnelmia kesän ja syksyn 2016 ajalta. Pidin vihkoa tuolloin sängyn vieressä yöpöydällä. Mielessä kävi joskus runomainen teos kipeän elämästä. Ajatus on jäänyt, mutta päätin kuitenkin julkaista nuo hetken kuvaukseni kera kuvituksen blogissani.



Katson koiraa, joka läähättää pedillään. Koira on jo vanha. Sattuukohan sitäkin?






Jokainen tehtävä on kamppailu. Isompi tai pienempi.

Miksi sairaiden ylle sovitellaan niin usein sankarin viittaa? Eihän siinä ole kuin yksi vaihtoehto: Selvitä jotenkin eteenpäin. Päivä kerrallaan.



Olen metsässä koirieni kanssa. Polulla sätkyttelee koppakuoriainen selällään. Päätän auttaa "miestä mäessä" ja ojennan sille kävyn. Väristyksen tuntein poistun paikalta ja mietin, mahtoiko se päästä jaloilleen.







Näin unta: Sattuu tosi kovaa. 1-2-3-4-5, lasken lääkkeitä kämmenelleni. Herään. Kipu ei ollutkaan unta. Nostan jalat tyynykasan päälle ja odotan, että kipu hieman talttuu. Kömmin keittiöön. Murennan poretabletin ja tipautan vesilasiin. Odotan, että sihinä lakkaa. 1-2-3-4-5. Kulautan juoman alas ja irvistän vähän. Käyn jälleen makuulle. Silitän vieressäni tuhisevan koiran päätä. Se ihmettelee, miksi sen unta häiritään. 1-2-3-4-5. Raukeus leviää kivistävään kroppaan. Tuntuu pehmeältä. Kipu vaimenee ja nukahdan.



Olin tänään fysioterapeuttisessa hoidossa. Makaan vuoteella. Päänahkaa kiristää, kroppaa kivistää. Mieli on odottava: Huomisen yli kun mennään, voin taas paremmin.


Vastustaa. Taistelu välttämättömän tekniikan (l.tietokoneen) kanssa vie voimat tyystin. Ja pilaa eilisen hoidon hienot tulokset! Mur.


Makaan sängyssä kesäiltana. Ikkuna on auki. Siirrän verhon syrjään, jotta raikas tuulahdus pääsee kasvoilleni. Illan tuuli tuudittaa, silittää kasvojani. En tunne kipua, tunnen vain kosketuksen.


Kesä, älä mene pois! Sinä hellit kivistävää vartaloani. Annat sen levätä. Tänä kesänä en tuntenut itseäni yksinäiseksi hetkeäkään. Miksi pitää syksyn tulla? Taas alkaa loputtomalta tuntuvat pimeys, jonka hellittäessä olemme kuin myyriä, jotka sokaistuvat päivänvaloon noustessaan. Koulut alkavat kohta. Minulla on iso ikävä oppilaita.




tiistai 22. tammikuuta 2019

Ostoksilla

Ostoksilla käyminen ei olekaan niin yksinkertaista tuolin kanssa. Jospa hypätään nyt tässä yli esteteellisyyspulmien eri kauppoihin sisäänpääsyssä ja siirrytään suoraan ostokori- ja kärrykasojen viereen. Valittavaksi jää seuraavat vaihtoehdot:

1. Otan ostoskorin syliin. Avustaja työntää pyörätuolia ja ostamme vain pienehköt ostokset. 

2. Suureen markettiin vaivautuessa olisi mukava ostaa isommat ostokset. Yritän ottaa kärryt tuolin edessä lykittäväksi. Ei toimi monestakaan ergonomisesta syystä. Joissain kaupoissa on sellaisia pyörätuoli-ostoskärrysettejä, joissa kärryn saa klikattua kiinni tuoliin. Tämän ratkaisun heikkouksia on se, että usein kaupan tuoleista puuttuu istuintyyny kokonaan. Tästä yhdistelmästä ei myöskään suoriteta "ihmeparanemista", mikäli haluan tarkastella tuotteita muulta kuin silmieni korkeudelta ja nousta välillä ylös tuolista. 

3. Vedettävä ostoskärry on myöskin hankala, sillä minua työntävällä avustajalla eivät riitä kädet. Olen joskus yrittänyt työntää tällaista koria edellä, mutta se ei tottele kovin hyvin. 

4. Ainoana ja parhaana ratkaisuna pidämme suurta ostoskassia sylissäni. Työnnämme kassiin tavarat sitä mukaa kuin niitä matkaan tarttuu. Jotenkin tunnemme olomme varkaiksi, joten sloganiksemme on muodostunut: "Pannaan kassiin" naurunremakan säestämänä. Toistaiseksi kukaan ei ole tullut ihmettelemään puuhiamme. Huumorilla olemme todenneet, että olisi helppoa ruveta myymälävarkaaksi, sillä tuolini laukaisee jostain syystä aina varashälyttimet. Silloin huikkaan vartijoille, että "Tämä huutaa aina" ja hymyilen pahoittelevasti. Kukaan ei kysy, mitä kassissa on tai olemmeko maksaneet ostoksemme.  Yleensä lopputulos on, että vain silmäni näkyvät täyden ostokassin yli saapuessamme kassalle.
Valuva sinitarra ja muita merkintöjä sairaala-ajalta

Marraskuussa 2018 sairastuin aivokalvontulehdukseen ja vietin kolme viikkoa sairaalassa saamassa lääkettä suoraan suoneen. Matka oli ennen kaikkea kivulias, mutta monella tapaa myöskin silmiä avaava. Vihdoin jaksan kirjata kokemuksiani sairaalassa viettämältäni ajalta.


Kanyyleja, kanyyleja ja kanyyleja

Sain kolmen viikon ajan kolmesti vuorokaudessa lääkettä suoraan suoneen. Suoneni eivät kestäneet väkevää lääkeliuosta ja hajoilivat usein jo yhden tiputuskerran jälkeen. Harmittaa, etten tullut laskeneeksi montako pistosta sain kaiken kaikkiaan sairaalareissuni aikana!
Kanyylin laittamiseen tarvittiin lopulta joka kerta anestesialääkäri. Kanylointi sattui koko ajan enemmän, kun suonet alkoivat käydä vähiin ja jouduttiin käyttämään aina pienempiä ja pienempiä suonia. Noin kahden viikon kiduttavan iv-hoidon jälkeen sain olkavarteeni Midline-kanyylin. Tämä kanyyli laitettiin syvempään laskimoon, joka kesti loppu tiputuksen ongelmitta. Juhlava oli se päivä, kun kanyyli lopulta poistettiin.
Tarkkana olin saanut olla joka kerta lääkkeenannon aikaan - myös keskellä yötä - sillä kyseinen kanyylityyppi ei ollut osaston hoitajille tuttu. Tarkasti seurasin siis joka ikinen kerta, että kanyylin korkki puhdistettiin, liitettiin ruisku, avattiin yhteys, ruiskutettiin aine ja ennen ruiskun irroitusta laitettiin taas sulkija kiinni. Alkuun kanyylia käytettiin nimittäin osastolla väärin ja tästä ehti aiheutua infektoitumisvaara. Infektio jätti luojan kiitos kuitenkin tulematta, ja lopulta erään skarpin hoitajan tutkimustyön myötä löytyi oikea tapa käyttää kanyylia.Varjelkoon potilaita, jotka eivät pysty itse valvomaan hoitoaan, sillä useamman kerran sain muistuttaa sairaanhoitajia oikeasta työjärjestyksestä!

Sisustusjuttuja

Ruokasalissa on seinällä taulu, jonka vieressä nimilaatta. Laatta on valunut kymmenkunta senttiä alaspäin sinitarran antaessa periksi aikain saatossa. Joka ruokailussa tarkistin sinitarran tilanteen. Viimeisenä päivänäni sairaalassa laatta oli nostettu sinitarran tasalle. Oliko lie tarkkaileva katseeni huomattu?

Huoneemme kylppärissä wc-paperirullia säilytettiin muovipussissa, johon tulleet rei'ät on solmittu useaan kertaan. Mietin, että voisin lahjoittaa osastolle joululahjaksi verkkokassin tai jonkin muun pussukan -tai edes ehjän muovikassin- missä säilyttää rullia.

Isommassa inva-wc:ssä ei bideeseen pysty ylttämään pöntöltä. Jouduin pöntöllä istuen soittamaan kelloa ja kutsumaan hoitajan ojentamaan minulle käsisuihkun. Ihmettelen käytäntöä ääneen. Hoitaja kertoo syyksi sen, että joku potilas on joskus ollut suihkussa lattiakaivottomassa wc:ssä käyttäen juuri bideetä kokovartalopeseytymiseen.

Kämppäkavereita ja peittopulmia

Huonetoverini kertoo olleensa sairaalan ensimmäisiä potilaita v. 1970. En tiedä pitääkö kertomus paikkansa, sillä rouva ei lääkärin kierrolla muistanut missä oli tai mitä vuotta eletään. Vuosiluku selittäisi kyllä hyvin hieman rempallaan olevia paikkoja ja hurjasti falskaavia ikkunoita. Saapuessani osastolle oli peitot päässeet loppumaan. Vuoteeni sijoitettiin ikkunan vieruspaikalle. Itku siinä pääsi värjötellessä. Lopulta ystäväni mies salakuljetti (vierailuaika oli jo ohi) osastolle fleecepeiton, pipon ja hanskat. Niiden turvin selvisin ensimmäisestä yöstä.

Pysyvin huonetoverini kuvaili hauskasti marraskuisen perjantaillan kokopanoamme huoneessa 10: yksi itki, yksi suorastaan ulvoi naurusta ja yksi hyppeli kuin joulutonttu ympäriinsä. Minä olin tuo, joka parkui, sillä sietokykyni kanyloinnille oli tullut tiensä päähän. "Joulutonttumme" muisteli olleensa aiemmin sairaanhoitaja ja yritti kerran myös paikata hoitajaa, kun olin hädissäni Midline-kanyylin asennuksessa annettujen lääkkeiden aiheuttamasta epätodellisesta olotilasta. 

Kolmessa viikossa ehtii tutustua moneen huonetoveriin. Hauskin tuttavuus syntyi itseäni nuoremman aivoverenkiertohäiriöpotilaan kanssa. Hän ymmärsi suomea, mutta pystyi tuottamaan puhetta vain ruotsiksi. Niin me sitten jutustelimme vierekkäisillä vuoteilla minä suomeksi ja hän ruotsiksi. Kuullosti varmaan aika hauskalle sivullisista.

Pullahiiri ruokasalissa

Sairaalaversio ranskalaisesta kalakeitosta eli boullabaissesta oli tunnistettava. 

Ruokasali on täynnä lounasaikaan. Vanhempi naishenkilö istuu pyörätuolissa tarjotin edessään. Hän vapisee voimakkaasti ja sanoista on vaikea saada selvää. Nainen kumartuu kahvikuppinsa ylle ja yrittää ryystää kupin reunalta kahvia. Sitten hän nostaa tärisevällä kädellään kupin huulilleen. Kahvi läikkyy ja valuu pitkin pöytää.

Toisessa pöydässä istuu pieni muori keltaisessa sairaalan pyjamassa. Hänen tukkansa on sairaalapörrössä, kuten meillä kaikille. Mieshoitaja silittää hellästi muorin kiharoita otsalta pois.

Ruokasaliin työnnetään pyörätuolilla vanhempi mies. Hän on niin kutistunut, että mahtuu keltaiseen pyjamaan. Miehellä on toinen hiha solmittu, sillä sen sisältä puuttuu käsi. Hoitaja istuu miehen viereen ja yrittää houkutella häntä syömään. Miehen jalka singahtaa häntä auttavan hoitajan jalkaan. Mies pahoittelee ja selittää, ettei pysty hallitsemaan liikkeitään.

Ruokasalin väki koostuu täällä neurologisella iäkkäistä ihmisistä. Välillä joukossa on hetken joku nuorempikin, mutta enimmäkseen edustaman pari sukupolvea nuorempaa väestöä. Jollain kulkee letku nenästä vatsaan. Joku syö pelkkiä soseita. Pöytien välit täyttyvät rollaattoreista.

Jussi on mukava iäkkäämpi mies, joka lähti tänään kotiin. Jussi nimesi minut pullahiireksi. Lauantaina saimme kahvin kanssa voisokeripullat. Voi miten hyvälle se maistui! Jussi istui vieressäni ja vihjaisi laitoshuoltajalle, että olisi toinenkin pulla maistunut. Laikkari heltyi ja ojensi tarjoiluvaunusta rasian, jossa oli pulla. Epistä, parahdin minä. Silloin Jussi työnsi pullarasian eteeni. Minä hihkuin onnesta ja pakollisen saivartelun jälkeen kiitin kauniisti lahjasta. Illalla sain laittaa hyvän kiertoon ja tarjota Jussille ystäväni tuoman joulutortun. Nyt oli onnellinen puolestaan Jussi. Tortut olivat taas hänen lemppareitaan.

Jestas, miten ihmiset valittavat sairaala-ruokailussa: Puuro on joko suolatonta tai vääristä ryyneistä. Tai sitten harmittaa, että se on tehty maitoon veden sijasta. Minusta se on paras osa sairaalaruokailua.
Joku ei tahdo valmiiksi voideltua leipää tai leipä on väärän sorttista. Tai sitten sitä tarjoillaan liikaa.
Tomaattisiivut eivät käy salaatista.
Joku ei ole kiisseli-ihminen. Kahvi pitäisi tarjoilla erikseen klo 14, eikä päivällisen jälkeen. Annokset ovat liian suuria ja tarjoilu liian hidasta. Ruokaa myös tarjotaan aivan liian usein.
Ruoka on turvallinen puheenaihe sairaala-smalltalkiksi aivan kuten sää laitoksen ulkopuolella. Ja taitaapa sääpuhekin olla voittopuolisesti valitusta: Saisi sataa tai välillä poutaantua.